— Löysin, rakas Ingegerd, löysin sattumalta ihan.
— Ja nyt minä saan esittää herrat rakkaalle puolisolleni, lausui kirkkoherra Larssen ja johdatti vieraat sisään konjakkinassakka kainalossa.
Seuraavana päivänä aloitti Abraham Kellonsoittaja leivinuuninteon.
Siitä muodostui suurtyö, joka kesti yhtä vaille kaksitoista viikkoa.
Sen vuoksi kertomus siitä ei kuulu tähän, vaan vaatii oman lukunsa.
Leivinuuninteko Lappean pappilassa
Ei ollut mikään leikin asia ryhtyä sellaiseen muuraustyöhön, jonka itse Tromssan maaherra oli huutokaupalla myynyt. Abraham Kellonsoittaja oli siksi paljon maailmaa kokenut, että hän ymmärsi sen vallan hyvin. Huolimatta siitä, ettei maaherra ollut vaatinut häneltä muurarinvalaa, hän tunsi raskaan edesvastuun painavan hartioitaan. Nyt hän oli ensi kertaa suorittamassa suurtyötä omalla vastuullaan, sillä professori Krusenholtzilla ei ollut mitään tekemistä leivinuuninmuurauksen kanssa. Mutta Abraham Kellonsoittaja oli kuitenkin ollut mukana kahdessa sellaisessa suurtyössä, että niistä saatu kokemus oli hänelle suureksi avuksi. Hän oli oppinut, että rohkeus ja viisaus käsikädessä taidon kanssa antoivat parhaimmat tulokset joka paikassa. Ja senvuoksi hän aloitti rohkealla mielellä, vaikka hän tunsikin edesvastuun.
Muuraus ei suinkaan ollut hänelle outoa työtä, päinvastoin. Hänen kotipitäjässään Tenomuotkassa oli melkein jokainen tulisija hänen muuraamansa. Olipa hän muurannut naapurikunnissakin. Hänellä oli siis kyllä kivisiä muistomerkkejä enemmän kuin maailman suurimmilla tietomiehillä yhteensä. Eikä hänen tarvinnut pelätä, että hänen muurinsa hajoaisivat — huihai! — Mutta ne olivat kaikki pikkutöitä sen työn rinnalla, johon hän nyt oli ryhtynyt. Kuuden korttelin pituiset tiilet eivät olleet poikasten käsiteltäviä. Niistä ei saanut lyödä liikoja pois, sillä yhtään ylimääräistä kappaletta ei ollut. Mikä oli luonnonkivistä muuratessa, kun sai ottaa uuden, jos jokin sattui pilalle menemään! Mutta tässä … tässä piti jokainen käännös, jokainen vasaranisku olla edeltäpäin harkittu.
Mutta Abraham Kellonsoittaja ei olisi vastannut mainettaan muurarina, jollei hän tässäkin olisi onnistunut. Hän onnistui yli odotusten, sillä kun maaherra tuli leivinuunia tarkastamaan, ei yhdestäkään kivestä ollut otettu kynnenmustuaisen vertaa liikaa. Ne sopivat kuin valetut.
Oh, ne olivat juhlallisia päiviä nämä muurauspäivät Lappean pappilassa! Jos Hammerfestin kirkonrappaus oli tuntunut juhlalliselta, ei se ollut mitään tämän työn rinnalla. Siellä oli kaikunut nauru ja laulu aamusta iltaan. Siellä oli koko kaupunki ollut mukana työtä katsomassa ottaen osaa rapparien iloon. Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus — hiljaisuus, missä ihmeelliset ajatukset ja suuret tunteet syntyivät. Sillä Abraham Kellonsoittaja oli visusti pitänyt varansa, ettei häntä saanut kukaan tulla häiritsemään — jo siitäkin syystä, ettei hän, jos joku oli saapuvilla, voinut yhtä aikaa puhua ja tehdä työtä. Hän oli kertakaikkiaan sellainen perusteellinen luonne.
No niin — häntä ei häirittykään. Aamusta iltaan hän sai olla kahdenkesken kuuden korttelin pituisten Hoklannin tiilten kanssa. Ja tuossa hiljaisuudessa hänen kekseliäs mielikuvituksensa työskenteli yhtä ahkerasti kuin hänen kätensäkin. Hän mietti jos minkälaisia uusia keksintöjä, mutta hylkäsi ne säännöllisesti: — ne eivät edistäneet suunnitelmia. Hän oli jo alunpitäen saanut päähänsä, että leivinuunin suu oli koristettava korkokuvilla, — samanlaisilla, joita hän oli kuvissa nähnyt maailman suurkaupunkien kirkkojen ovilla — ja hänellä oli jo aihekin valmiina päässään. Kysymys oli vain siitä, miten saada kaksi tiiltä arinasta säästymään, jotta hän voisi toteuttaa suunnitelmansa.
Mutta Abraham Kellonsoittaja ei ollut suotta käynyt professori Krusenholtzin koulua. Ei, se taito, minkä hän oli voittanut tämän merkillisen tähtientutkijan seurassa, ei ollut maahan kätkettyä kultaa. Hän ratkaisi arvoituksen ja — kaksi tiiltä jäi yli, kaksi kuuden korttelin mittaista juhlallista Hoklannin tiiltä. Mutta sitä varten hän oli erottanut yhden nurkan pirtistä piirustuskonttoriksi.