Hei vain! Siinä oli leivinuunin arina pienoiskoossa, liidulla piirustettuna pirtin nurkkaan. Ja siinä olivat tiilet tulevissa asennoissaan, numeroituina järjestyksessä — yhtä vaille neljäkymmentä.
Abraham Kellonsoittaja vihelteli vain, vihelteli itsekseen ja hyräili. Se hyräily oli niin omituista, että pirtin seinät kuuntelivat sitä äärimmäisen jännityksen vallassa. Se oli aivan outo sävel — mistä lie ollut vierailta mailta kotoisin — maasta, jossa Abraham Kellonsoittaja oli vain mielikuvituksessaan matkaillut. Lappean pappilan pirtti oli kuullut vain kolmenlaista laulua, joten tämä oli sille kokonaan uutta. Niin kauan kuin se muisti, oli sen seinien sisässä joko veisattu:
Etkös ole ihmisparka aivan arka,
tai oli renki Nils jurnuttanut:
Med klappende Hjerte jeg vented mangen Gang,
[Tykyttävin sydämin odotin monta kertaa.]
tai jotakin muuta senkaltaista. Ja kolmas sävel, jonka se myös oli sangen usein kuullut, oli kyökkipiika Liisen laulu, kun tämä vastasi taikinaa:
Min Jens, ja han tjener hos Rige-Johan, hos Rige-Johan, for at samle sig Penge og Guld.
[Jensini palvelee Rikkaalla Jussilla kootakseen rahaa ja kultaa.]
Mutta tämä — tämä uusi, omituinen sävel, jota Abraham Kellonsoittaja hyräili kalkutellessaan kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä, oli ihan outo. Sitä piti kuunnella ihan henkeä pidättäen: