— Leonardo da Vinci, se mainio mies, teki tusinan kirkkoja kai. Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?
Sellaista laulua se Abraham Kellonsoittaja hyräili aamusta iltaan. Ja pirtti oli siksi vanha, että se tuosta ymmärsi jotakin suurta olevan tekeillä. Se oli aina tottunut katselemaan rannalla seisovaa kirkkoa kuin ylempäänsä — niin, itse pappilan päärakennustakin kuin laillista esimiestänsä, ja nyt se sai kuulla, ettei kirkko ollut mitään sen rinnalla! Sillä oli sellainen aarre hallussaan kuin leivinuuni, joka asetti sen tuohon erikoisasemaan. Ei ollut vanha pirtti sitä ennen käsittänyt, mutta nyt se ymmärsi asemansa. Olihan se aina moittinutkin hengessään, kun kyökkipiika Liise oli nauranut vanhalle leivinuunille: 'Sellainen kiuas, että tuli joka raosta loistaa.' Mutta ei se ollut lähimainkaan arvannut tuon 'kiukaan' arvoa, ennenkuin Abraham Kellonsoittaja oli varovaisin käsin ruvennut sitä korjaamaan. Vanha pirtti tunsi nuortuvansa. Se ei ollutkaan niin ylenkatsottu kuin se vaatimattomuudessaan oli luullut.
Vanha pirtti eli ihmeellisiä päiviä. Sitä kummastutti, ettei sen ovea viikkokausiin avannut kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja. Mutta se ymmärsi, että muiden oleskelu siellä olisi vaikuttanut vain häiritsevästi siihen itseensäkin. Nyt se sai häiritsemättä kuunnella muurausvasaran kalkutusta ja sitä säestävää laulua:
Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?
Ja yks'kaks' selvisi vanhalle pirtille, että se oli saanut harvinaisen vieraan, miehen, joka astui sen oksaisen kynnyksen yli kuninkaallisin ajatuksin, astui kuin pyhälle maaperälle, liikkuen sen sisällä juhlallisena kuin pappi kirkossa. Mitä oli tämän rinnalla Kriston-Simu, kulkukauppias, jonka ympärillä palvelustytöt häärivät tirskuen ja nauraen, ostellen nappeja ja viiden killingin rintaneuloja. Huihai, ei mitään! Taikka suntio Lööres, joka ei voinut kertaakaan istua aloittamatta: 'Silloin kun se Punakorva oli meillä pappina…' ja oli sitä sanoessaan yhtä tärkeännäköinen kuin Tromssan piispa. Oh, miesriepu, joka luuli tehneensä hyvänkin keksinnön nimittäessään muuatta entistä Lappean pappia 'Punakorvaksi' senvuoksi, että tällä oli ollut syntymämerkki vasemmassa korvassa. — Ei, Abraham Kellonsoittajassa oli jotakin tosipapillista, jotakin, joka sai vanhan pirtin häntä syvällä kunnioituksella katselemaan. Nahkainen, kaulasta riippuva esiliina muistutti papinkauhtanaa, kun hän seisoi päin. Vasara ynnä raskaat merimiessaappaat eivät vain oikein soveltuneet papin kuvaan. Ei, ne toivat mieleen toisen, väkevämmän: Torin, vanhan skandinavialaisten jumalan, joka taisteli jättiläisten kanssa. Vanha pirtti oli joskus kuullut renki Nilsin kertovan Torista Torppa-Antin lapsille, jotka sunnuntaisin tulivat pirttiin istumaan. Niin — Abraham Kellonsoittaja oli kuin Tor, joka vasarallaan loi uusia maailmoja ja hävitti vanhoja. Ja yhä hartaampana kuunteli vanha pirtti aamusta iltaan toistuvaa säveltä:
Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?
Pappilan vanha pirtti uskoi nyt, ettei leivinuunia koko avarassa maailmassa todella saanutkaan syntymään kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja. Kuin leikiten vain hän kalkutteli kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä ja laski ne vetelään saviruukkiin pehmeästi paikoilleen kuin höyhentyynylle ihan. Ja siihen ne jäivät katselemaan korkeaa lakea, jonka alle mies olisi mahtunut seisomaan.
Mitä kaikkea ulkopuolella muussa maailmassa tapahtui, sitä ei vanha pirtti tiennyt. Eikä se välittänytkään tietää. Se näki kyllä, että päärakennuksessa vallitsi tavallista iloisempi elämä, ja kuuli kirkkoherra Larssenin ulkona pihalla sanovan tavallista lujemmalla äänellä: 'kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan!' Mutta se ei kallistunut sille sen enempää korvaansa. Se näki myös, että keittiön puolella oli alkanut tavallista vilkkaampi hyörinä, sillä Liise juoksi kellarissa alinomaa hiessä päin, valkoinen esiliina edessä ja pitsimyssy päässä. Mutta se ei viitsinyt ottaa siitäkään selkoa. Sillä oli nyt niin paljon muuta miettimistä. Olisihan se aivan hyvin voinut kysyä renki Nilsiltä, joka leivinuunin korjauksen ajaksi oli siirtynyt pirttikamariin asumaan. Ja varmasti olisi renki Nils kertonut. Sillä monta kertaa se oli Nilsin pihalla liikkuessa kuullut tämän mutisevan itsekseen: 'On se hummausta taas! Ja hevonen pitää olla juuri alvaria.' Mutta — niinkuin sanottu — vanha pirtti ei nyt välittänyt ulkomaailmasta. Sillä oli siksi paljon muuta katselemista ja kuuntelemista. Se seurasi leivinuunin valmistumista päivästä toiseen yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Ja kun yksitoista viikkoa oli kulunut siitä, kun Abraham Kellonsoittaja ensi kerran astui sen kynnyksen yli, oli leivinuuni valmis.
Oh, sellainen leivinuuni! Sellaista ei varmaakaan ollut koko Ruijanmaassa — tuskin koko maailmassakaan. Se oli avara kuin kirkon sakaristo ja niin korkea, että mies sopi hyvin suorana seisomaan. Viime päivinä olikin Abraham Kellonsoittajan laulu kuulunut sen sisältä:
— Leonardo da Vinci, se mainio mies, teki tusinan kirkkoja kai. Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?