Noustiin. Maaherra tarjosi kirkkoherran rouvalle käsivartensa toisten rientäessä hakemaan naisiaan viereisestä huoneesta. Abraham Kellonsoittajan pöytätoveriksi oli määrätty itse maaherratar, kirkkoherra Larssenille taas kansakoulunopettajan sirkeäsilmäinen pikku rouva. Kaikki olivat löytäneet parinsa "Pikku papin" jäädessä yksin.
Sitä ei ollut voitu auttaa. Kunnan kätilö, jota oli aiottu käräjäkirjurin pariksi, oli matkustanut "alas", eikä "Pikku pappia" ollut saatettu kutsumattakaan heittää. Nimismiehen vanhin tytär, pitkänhuiskea Albertine, oli taas joutunut professori Krusenholtzin pariksi. Tukholmalaista vierasta ei mitenkään sopinut jättää yksin.
— Niin niin, Jörgensen-parka on aivan yksin. Minä en ole voinut sitä auttaa. Tulkaa nyt tänne minun toiseen käsikoukkuuni. Sellaista se on, kun ei mennä naimisiin eikä edes kihloihin.
Kirkkoherran rouva otti "Pikku papin" huostaansa, ja niin mentiin nauraen ruokasaliin.
Illallinen kului rattoisasti. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan suurenmoinen. Hän innostui kertomaan matkoistaan vieraissa maissa. Hän kertoi etelästä, missä taivas on syvänsininen ja aurinko paahtavankuuma. Hän kuvasi auringonnousun merellä, jolloin ei näy muuta kuin taivasta ja vettä. Sellaisena hetkenä ymmärtää ihminen luomisen aamun.
Pikkuinen kansakoulunopettajan rouva oli innostunut. Hän oli nähnyt auringonlaskun merellä. Hän oli kotoisin Svolvoerista, ja hänen kamarinsa ikkunaan se oli näkynyt niin ihmeen kauniisti.
Mutta myrsky — se oli sentään toista. Maaherratar oli myrskyn ihailija. Sen sai kyllä Tromssassakin nähdä. Oh, ei tarvinnut muuta kuin mennä satamaan, niin sai pian kokea, mihin kelpasivat kristianilaishatut. Varjelkoon, häneltä oli kerran myrsky vienyt viidenkolmatta kruunun kesähatun! Eikä se ollut hänellä kuin toista kertaa päässä. Siitä alkaen hän käytti miesten hattua, sillä hän ei halunnut laiminlyödä yhtään myrskyistä päivää istumalla sisällä, niinkuin Tromssan rouvat.
Niin niin. Oli myrskykin mahtava, mutta auringonnousu tunturijäätiköllä, äärettömän, hiljaisen Lapin luonnon keskellä — se oli sentään ensiluokkaista. Se oli kotimaista nähtävää! Sitä ei tarvinnut ulkomailta hakea. Kansakoulunopettaja, joka oli kotimaisen teollisuuden kannattamisyhdistyksen jäsen, puolusti auringonnousua Ruijassa.
Kirkkoherra Larssen antoi kansakoulunopettajan puhua. Hänen puolestaan sai jokaisella olla omat mielipiteensä. Hän vain ei koskaan ostanut norjalaisia kalosseja, sillä ne olivat paljon huonompia kuin venäläisamerikkalaiset. Hän oli ennen kapteeni-aikoinaan käynyt Treugolnikin tehtaassa Pietarissa ja saanut tehtaan toimeenpanevalta johtajalta lahjaksi kalossit, jotka olivat kestäneet puolikymmentä vuotta.
Kansakoulunopettajan rouva katsoi ihaillen kirkkoherra Larsseniin. Hän oli sentään suurenmoinen mies tämä entinen merilaivan kapteeni, puhuipa hän sitten mistä hyvänsä. Hänen otsallaan yhtyivät taivas ja meri, ja hänen leukansa teki yhtä järkähtämättömän vaikutuksen kuin kansakoulun takana kohoavan Kermikkätunturin laki.