Oli kulunut suunnilleen vuosi leivinuunin vihkimäjuhlasta, ja nyt oltiin heinäkuun alussa. Tromssan piispa olikin peruuttanut tulonsa edellisenä syksynä myrskyisän vuodenajan vuoksi, mutta nyt hän oli ilmoittanut saapuvansa heinäkuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi.
Lappean pappilassa vallitsi siis tavaton kiire. Siellä leivottiin ja paistettiin, siellä pestiin ja lakaistiin. Palvelijat juoksivat edestakaisin hiessäpäin ja hehkuvin poskin, sillä ei ollut enää kuin yksi päivä piispan tuloon. Lauantaina hän saapuisi notaareineen laivalla.
Renki Nils oli Torppa-Antin poikien kanssa pystyttämässä kunniaporttia laiturin päähän. Se muodostui kahdesta pitkästä riu'usta, joita yhdisti kaksi yhdensuuntaista poikkiriukua, kaikki koivunlehvillä köynnöstettyinä. Poikkiriukujen väliin muovailtiin rautalangan ja suokanervan avulla kirjoitus: 'Tervetuloa Lappeaan!'
Jo kello kolmelta lauantai-iltapäivänä oli ranta täynnä väkeä. Kapealle laivasillalle ei päästetty muita kuin soittajat, jotka kirkkoherra Larssen oli järjestänyt aivan laiturin päähän selkä merelle päin, koska kääntyminen kapealla sillalla oli perin vaivalloista. Väkijoukko rannalla purki sisuaan valtiopäivämies Jakobsenia kohtaan, kun tämä ei ollut saanut hankituksi kunnollista laivasiltaa Lappeaan, vaikka siitä oli kymmeniä evästyksiä hänelle laitettu. Oliko tuo mikään laivasilta: leveän pukin varassa vain kaksi kapeaa lankkua, joilla liikkuminen kysyi nuorallatanssijan taitoa? Suurella vaivalla oli kunniaporttikin saatu pystyyn. Siinä oli pitänyt olla veneitä ja nuoria, sen seitsemätkin pelit. Mutta nyt se seisoi valmiina ja näytti aika komealta. — Ei, ensi vaaleissa uhkasivat lappealaiset äänestää kirkkoherra Larssenia. Hän oli mies, jolla oli aloitekykyä. Se nähtiin kaikesta. Kenen muun päähän olisi nyt osannut pälkähtää tällainekin juhlallisuus ja komento: kunniaportti ja soittokunta? Totisesti, ei kenenkään muun kuin kirkkoherra Klemet Larssenin, tuon entisen merilaivan kapteenin.
Väkijoukko aaltoili ja arvosteli. Kirkkoherra Larssenille ja hänen rouvalleen annettiin yksimielinen tunnustus. Siinä oli rouva, jommoista ei ollut toista koko Ruijassa. Omin käsin hän oli poiminut kunniaporttia koristavat suokanervatkin, vaikka olikin Bergenin piispan tytär.
Soittokunta odotteli laiturin päässä huudellen rannalle kokoontuneelle väkijoukolle. Se olisi halunnut mennä sinne muiden joukkoon, mutta kirkkoherra oli ankarasti kieltänyt sitä maalle tulemasta. Piispan laiva saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja siltä varalta heidän oli oltava laiturin päässä aloittaakseen juhlamarssin.
Finn-Paulsenin Arnold, joka johti soittokuntaa, pani kämmenet torvelle suunsa eteen ja huusi:
— Onko kirkkoherra siellä?
Väkijoukko hoilasi vastaan. Sikäli kuin Finn-Paulsenin Arnold saattoi vastatuulelta erottaa, oli vastus kieltävä.
Hän huusi uudestaan: