— Menkää käskemään!
Joku lähti juoksemaan pappilaan. Hetken kuluttua kuului rannalta kirkkoherran voimakas ääni:
— Halloo! Mikä hätänä?
— Emmekö saa soittaa aikamme kuluksi? huusi Finn-Paulsenin Arnold.
— Soittakaa vain, mutta pitäkää silmällä laivaa.
Mutta itse asiassa ei Finn-Paulsenin Arnoldin pyyntöön ollut syynä se, ettei aika kulunut. Ei, hänen aikansa kului aina. Mutta hän oli huomannut rannalla helakansiniseen pukeutuneen tytön, joka seisoi paikallaan tuijotellen laiturin päähän. Se oli lukkarin Karen, jonka kanssa hän edellisenä yönä oli kiivennyt Kermikkätunturin laelle. Siellä korkealla kesäyöntaivaan alla hän oli sulkenut tyttösen syliinsä ja luvannut rakkautta niin suurta kuin meri ja niin lujaa kuin kallio, jolla he seisoivat. Siellä oli hän, Finn-Paulsenin Arnold, tanssipaikkojen valtias ja pelimanni, luvannut sellaista jo monelle tytölle ennen, luvannut yhtä lämpimästi kuin lukkarin Karenille. Nyt hän tahtoi soittaa Karenille, soittaa iloisin mielin ja soittaa suruisin mielin, sillä hänen lempensä oli niin hirveän häilyväinen.
Soittokunta, johon kuului kaikkiaan neljä henkeä, valmistautui soittamaan. Anders Klemm, muurari, puhalsi torveensa koettaakseen, olivatko läpät kunnossa. Toiset näppäilivät viulujaan. Hetken kuluttua alkoi laiturin päässä soitto, jonka säveliä tuulenpuuskat kuljettivat rannalla seisovien korviin:
On povessa polttava tuska ja rinnassa riehuva tuli. — Värihehkuun syksyinen ruska monikirjava, loistava suli.
Niin laaja on suurmeren aapa,
niin syvä sen sylkkävä syli.
Merimetso kyll' uskaltaapa
sen uida pohjaan ja yli.
On lempeni polttava tuska, elo suurmeren aapa ja syli. On lempeni syksyinen ruska, — miten uskallan suurmeren yli?