Oi sinä ihmeellinen Lapin kesäyö! Sinä teet piispoista pikku poikia ja pikku pojista piispoja. Sillä eikös kuvitellutkin Lappean pappilan paimenpoika, Torppa-Antin kymmenvuotias Ingvar olevansa itse Tromssan piispa, kun hän piispanristi rinnallaan kuulusteli Jebets-mullikkaa, pappilan puolen vuoden vanhaa nautasonnin vasikkaa.
Piispantarkastuksen päätyttyä istuivat piispanherrat kirkkoherra Larssenin työhuoneessa, Lappean pappilan itäpäässä, mistä on suurenmoinen näköala merelle. Siellä he istuivat totia maistellen — se kuului asiaan, luonnollisesti. Mutta se, mikä heti olisi pistänyt Lappean pappilan oloihin perehtyneen silmään, oli juomavarojen vähyys: vain pari kolme ryyppyä mieheen korkeintaan näytti piirongin syrjällä seisova konjakkikarahvi sisältävän. On vähän vaikea sanoa, mistä se johtui. Ehkä olisivat professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja osanneet antaa siihen selityksen. He olivat näet edellisellä viikolla istuneet melkein jok'ainoa ilta tässä samassa huoneessa kirkkoherra Larssenin seurassa, tämän vähän väliä kehoittaessa: 'Otetaan pois, veljet! Mitäpä näistä säästelemään.' Ne olivat viimeisiä juomisia, jotka kuuluisa viinamagneetti aikoinaan oli loihtinut päivänvaloon pappilan ympäristöltä, ja niitä oli nautittu hautajaistunnelman vallitessa. Minkävuoksi kirkkoherra Larssen ei ollut tilannut kaupungista uutta, sitä hän ei ollut vierailleen selittänyt. Hän oli vain viimeisen iltaistunnon päätyttyä katsellut konjakkikarahvia yöauringon valoa vasten ja sanonut: 'Siinä on ryyppy hänen kunnianarvoisuudelleen seuralaisineen ja myös meille, veljet.' Näin sanottuaan hän oli katsonut professori Krusenholtzia ja Abraham Kellonsoittajaa kuin mies, joka heittää hyvästit viimeisille talostaan lähteville hautajaisvieraille, ja kohtaloonsa alistuen laskenut karahvin piirongille Margareetan kuvan alle.
Mutta tänä piispantarkastuksen jälkeisenä sunnuntai-iltana tapahtui se ihme, että mieliala kohosi konjakin vähyydestä huolimatta. Vaikuttiko siihen Lapin salaperäinen kesäyö, vai oliko viininjumala kätkenyt inspiraation, innoituksen itävän jyväsen erikoisesti juuri tähän viimeiseen maljaan — piispanmaljaan — sitä ei jälkimaailma ole pystynyt ratkaisemaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että aamupuoleen yötä, jolloin aurinko jo useita tunteja sitten oli jälleen virkaansa ryhtynyt, valtasi pappilan peräkamarin vieraat yht'äkkiä voimakas lapsellisen ilon tunne, joka puhkesi esiin jänishyppyinä viheriällä nurmikolla valkoisen päärakennuksen ympärillä. Kun tiedämme, että juomavaroja oli vähän, lienee tuo innoitus kuulunut valoisan kesäyön vaikutuksiin — Lapin ihmeellisen kesäyön, jolloin voi tapahtua ihmeitä kuten ennen Vanhaan Testamentin aikaan.
Niin … niin. Siellä istuivat Lappean pappilan itäpäässä Tromssan piispa, asessori Ingebriten, notaari Linde sekä vanhat pappilan kantavieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, puhumattakaan kirkkoherra Larssenista, joka johti puhetta ja kohotti maljansa piispan kunniaksi. Hän oli niin iloinen, niin sydämellisen iloinen, etteivät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja muistaneet häntä sellaisena nähneensä koko pappilassa oleskelunsa aikana, — ei edes silloinkaan, kun leivinuuni oli valmistunut. Niin — kirkkoherra Larssenilla oli syytäkin olla iloinen, sillä piispa oli lausunut julki tyytyväisyytensä tarkastuksen johdosta. Olihan saarna onnistunut erinomaisesti, seurakunta melkein kokonaisuudessaan ollut läsnä ja rippilapset… niin rippilapsetkin osanneet erinomaisesti, kun otti huomioon kirkkoherra Larssenin oman opetusjärjestelmän. Niin, niin, kuka meni lopulta takaamaan, mikä järjestelmä oli paras. Ehkä se, ja varmasti se, joka antoi parhaat tulokset. Siihen nähden ei Larssenin järjestelmää voinut moittia: lapset olivat osanneet.
Niin — piispakin oli iloinen — ja hänelläkin oli syytä siihen. Olihan hän saanut todeta, että merikapteenistakin voi tulla pappi, vieläpä erinomainen pappi. Sitä hän oikeastaan ei ollut koskaan epäillytkään. Tähän ainutlaatuiseen tapaukseen hän vain oli suhtautunut epäillen: että merilaivan kapteeni, joka juoppouden takia on virkansa menettänyt, pannaan papiksi … niin, nyt hän oli senkin ihmeen nähnyt, että se onnistui, onnistui odottamattoman hyvin. Se riippui henkilöstä, epäilemättä henkilöstä … ja lahjoista, tietysti.
Piispa oli iloinen toisestakin syystä: olihan Lappeakin nyt tullut tarkastetuksi, Lappea, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen. Se oli johtunut ennakkoluuloista kirkkoherra Larssenia kohtaan, vaikka hän tosin näiden kymmenen vuoden kuluessa ei ollut kertaakaan saanut aihetta muistutuksiin. Virkalähetykset olivat saapuneet säännöllisesti, vuoroin kirkkoherran, vuoroin hänen rouvansa kirjoittamina. Mutta ne olivat saapuneet — ja se oli pääasia.
Piispan sydämestä suli tuo kymmenen vuotta kestänyt epäluulo kuin voi auringonpaisteessa. Siihen vaikutti kamarin peräikkunasta aukeneva suurenmoinen näköala: meri, Jäämeri — valtavana, välkehtivänä se levittäysi siinä hänen mietiskelevälle katseelleen kuin suvaitsevaisuuden suurena symbolina.
Piispa rykäisi ja katsahti kirkkoherra Larsseniin. Hänen sydämessään läikähti lämmin tunne. Kuka hän oli tuomitsemaan toista ihmistä? Jumala yksin oli suuri, niinkuin hänen läikähtelevä merensä tuossa ikkunan alla. Mitä olivat ihmiset? Tomua ja tuhkaa. Mitä oli oikeastaan hänkään, Tromssan piispa, kultaisesta rististään huolimatta — rististä, joka painoi täsmälleen 10 3/4 luotia ilman ketjua? Ei mitään! Hänkin oli vain heikko, erehtyväinen ihminen, vaikka olikin jumaluusopin ja filosofian tohtori sekä ollut ensimmäisellä sijalla piispanvaalissa. — Hän rykäisi uudelleen, ja hänen harmaat silmänsä saivat kostean kiillon. Hän tarttui lasiinsa.
— Terve, Larssen! Sinä olet sentään kelpo mies, niin vanha haaksirikkojentekijä kuin oletkin. Minä juon sinun maljasi ja esitän, että kustut minua tästälähtien Didrikiksi.
Kirkkoherra Larssen vastasi tervehdykseen lämpimästi, huomauttaen, että hänen etunimensä oli jo niin monta kertaa esiintynyt tuomiokapituliin menneissä papereissa, ettei hänen tarvinnut sitä sanoa.