Ingvar rupesi ääneensä itkemään. Nyt hän ymmärsi, että äskeinen oli ollut vain unta ja että ihmiset pappilan pihalla olivat hakeneet piisparistiä. Hän nyyhkytti:
— En minä tiennyt … kun se oli keittiön portailla…
— Jaa, mutta miks'et tuonut sitä sisälle?
— En minä tiennyt, että se oli piispanristi.
— Ei pidä torua poikaa, huomautti asessori Ingenbritsen. — Hän on löytänyt sen ja lapsellisuudessaan ottanut mukaansa.
Kirkkoherra Larssen tyyntyi. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään joutunut niin kiusalliseen asemaan: Tromssan piispan risti oli hävinnyt kuin tina tuhkaan. Hän muisti, että se oli jäänyt keittiön portaille heidän hyppiessään rakennuksen ympäri, ja piispa muisti sen myös. Mutta mikä hirveä isku, kun ristiä ei aamulla löydetty mistään. Eikä kukaan muu ollut liikkunut pihalla kuin Lypsy-Mari. Hänet oli otettu lujille, mutta mitäs se oli auttanut. Lypsy-Mari oli itkeä jollottanut, ettei hän piispanrististä välittänyt, — 'parempi, kun kerran olisi saanut oikein kunnolliset kihlat'. — Mitä tehdä? Ristiä oli haettu koko kylän väellä … haettu pihat, haettu vainot, pidetty kotitarkastuskin parissa mökissä … kaikki turhaan. Silloin oli Lypsy-Mari huomauttanut, että jospa Ingvar olisi ristin löytänyt ja pistänyt taskuunsa, — tämä kun oli ollut navetassa jo silloin, kun hän, Mari, oli sinne tullut. Koko hakujoukko suoraan Kermikkätunturille ja — siellä nukkui poika kaikessa rauhassa ison kiven katveessa, piispanristi vatsansa päällä. Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, kaikkea sitä tapahtuukin!
Abraham Kellonsoittajan joulusaarna
Lapsi on ihmeellinen olento. Sen maailmaantulo saa suuria aikaan.
Se saa ihmiset muuttamaan elämäntapojaan, joihin he jo ovat kasvaneet kiinni pitkien vuosien varrella. Se saa luopumaan tottumuksista — rakkaista, lihaksi ja vereksi muuttuneista tottumuksista.
Ja jos lapsi sattuu syntymään jouluna ja vielä päällepäätteeksi pappilaan, voi sen maailmaantulo merkitä kerrassaan suurenmoisia muutoksia talon elämässä ja tavoissa.