Voi käydä niin, että papilta on jäänyt joulusaarna pitämättä väkijuomien vuoksi. Se ei ehkä ollut tapahtunut usein, mutta tuona jouluna se teki entistä surullisemman vaikutuksen. Pappi oli jouluaamuna palannut kaupungista juovuksissa, mennyt kamariinsa ja ruvennut siellä jatkamaan tyhjentäen maljan toisensa jälkeen — yksinään ja pitänyt lopuksi hautajaispuheita kamarinsa huonekaluille. Ne olivat hänen mielestään olleet laivoja, joilla hän kerran oli purjehtinut, ja ne olivat menneet pohjaan kaikki. Mutta sinä joulupyhänä syntyi taloon lapsi, pieni, itkevä lapsi. Se sai muutoksen aikaan. Pappi kuuli lapsen itkun omaan huoneeseensa, ja hänen humaltuneissa aivoissaan muuttui tuo itku hätähuudoksi hänen haaksirikkoon joutuneen elämänsä vuoksi. Siitä joulusta alkaen ei pappi enää milloinkaan laiminlyö pyhän virkansa velvollisuuksia väkijuomien vuoksi — ei vaikkapa hän sattuisi olemaan itse Lappean pappi Klemet Larssen. Hän hoitaa virkansa nuhteettomasti siitä lähtien, ja siitä hän saa kiittää pikkuista poikaa, joka syntyi joulupäivänä Lappean pappilaan. Mutta täysin raitista hänestä ei silti vielä tule, ei, — muuten hän ei olisikaan Klemet Larssen, entinen merilaivan kapteeni. Ei, hän ottaa kyllä ryypyn vielä senkin joulun jälkeen, mutta taidolla, suurella taidolla.
Niin — lapsi on ihmeellinen olento, varsinkin jouluna syntynyt. Paljon se saa aikaan, sillä sen valta on suuri. Joulusaarnan keskeytyksen Lappean kirkossa se saa lukea saavutustensa joukkoon — jo ennen syntymäänsä, sillä saarnaa sattui pitämään itse papin rouva, entinen Bergenin piispan tytär. Ja Abraham Kellonsoittaja saa kiittää lasta siitä, että hänkin kerran sai näyttää papillisia lahjojaan. Sekin tapahtui samassa Lappean kirkossa ja itse joulupäivänä.
Niin — Lappean pappilassa olikin vuosien varrella tuntunut siltä, että jotakin puuttui. Kirkkoherra Klemet Larssen tiesi sen, ja Ingegerd-rouva tiesi sen myös: heillä ei ollut lasta. Kuinka hän oli sitä toivonut heidän avioliittonsa ensi aikoina — Ingegerd-rouva — tuollaista pientä, avutonta olentoa, jolle saisi antaa lämpimän sydämensä koko hellyyden. Oi, hän oli kaivannut lasta yksinäisinä syysiltoina, jolloin hän odotti miestänsä Tromssasta palaavaksi ja pelko ja vavistus sydämessä koetti katseellaan puhkaista pimeyttä Jäämeren yltä. Sellaisina hetkinä hän olisi painanut lasta rintaansa vasten ja kertonut sille sydämensä tuskan, jota hän tunsi Klemetin, rakastetun Klementinsä vuoksi.
Ja sitten — kun Klemet olisi tullut ja hän, Ingegerd, jo askelista olisi erottanut, missä tilassa hän oli, hän olisi ottanut lapsen syliinsä ja mennyt miestänsä vastaan sanoen: 'Katsohan, Klemet, meidän poikaamme!' Ja Klemet olisi ottanut lapsen syliinsä ja itkenyt sekä pyydellyt lapselta anteeksi kaupunkimatkojaan ja ryyppyretkiään, pyydellyt anteeksi huonoa viranhoitoaan ja kurjaa elämäänsä. Ja se, mitä hän olisi lapselle puhunut, olisi ollut tarkoitettu lapsen äidille. Oi, sen olisi Klemet tehnyt, sillä hän ei ollut koskaan voinut vastustaa lasta, — Klemet, jolla on niin kultainen sydän.
Samaa oli tuntenut kirkkoherrakin. Hänkin oli usein mietiskellyt samaa asiaa. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut Tromssassa kirjakaupan ikkunassa ja katsellut lasten leluja. Siinä oli riippunut sellainen mukava vene, pienenpieni, mutta niin ihmeesti samannäköinen kuin Margareetan pelastusvene — sama, jossa hän oli pelastunut hukkuvasta laivasta. Hän oli seisonut ikkunassa ja katsellut venettä, väliin pitkäänkin, ihmisten kiukutellen kulkiessa ohi. 'Äh, ollapa poika, pikkuinen pojanressu kotona Lappeassa!' — Niin hän oli ajatellut katsellessaan leikkivenettä, jossa hän vähitellen oli ruvennut näkemään elämänsä vastoinkäymisten vertauskuvan. Juuri samanlainen oli ollut Margareetankin vene. Oh, hän muisti, kuinka hän oli soutanut aliperämiehen kanssa Atlanttia vuorokauden toisensa jälkeen tähystellen laivaa ja muistellen nuorta vaimoaan Bergenin piispankartanossa. Ja lopuksi oli pelastusvene mennyt nurin, aliperämies kadonnut aaltoihin, ja hän yksin, hän — Klemet Larssen, pelastunut. Ja nyt hänellä ei ollut poikaa, jolle olisi veneen ostanut… Klemet Larssen oli seisonut kirjakaupan ikkunassa ja sielussaan vaikeroinut hukkaanmennyttä elämäänsä.
Mutta maailmassa tapahtuu ihmeitä. Viime piispantarkastuksen jälkeen oli sellainen tapahtunut Lappean pappilassa: kirkkoherra Larssenin rouva odotti lasta. Siitä puhuivat jo kaikki kirkonkylän vaimot. Moni heistä teki asiaa pappilaan vain saadakseen varmuutta kuulemaansa. Ja tervehtiessään kirkkoherran rouvaa he katsoivat häntä keskiruumiin paikkeille. Oh, nuo häpeämättömät, suurisuiset muijat, jotka kyllä ottivat asiasta selvän! Ja nyt sai Lappean pieni kirkonkylä uuden odotuksen aiheen: tyttökö vai poika? Siitä löivät muijat kahvia juodessaan vetoa, ja Klemmin Anetti, suuri, luiseva eukko, joka aina haasteli hirveän leveästi, tokaisi nuuskatessaan: 'Sen minä sanon, ettei pappilan rouva rupea tyttöjä rustaamaan, kun kerran rupeaa. On hän siksi korkeaa lähtöä!'
Pieni kirkonkylä jakaantui eri puolueihin, toisin sanoen: kirkonkylän vaimot. Miesväki ei viitsinyt mokomalla päätänsä vaivata. Se korjaili pyydyksiään, sylki ja sanoi: 'Kun tulee, niin tulee ja sillä hyvä.' Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja oleskelivat edelleenkin pappilassa. Heidät oli kirkkoherra Larssen pyytänyt kummeiksi.
Vähää ennen joulua lähti kirkkoherra sitten Tromssaan. Kirkkoherran rouva oli varoitellut, että hän vain kauniisti matkustaisi. Larssen oli huitassut kädellään. Kyllä hän tiesi.
Mutta se Margareetan pelastusvenettä muistuttava leikkikalu oli vastoinkäymisen vertauskuva. Ostettuaan sen ja juuri kävellessään katua satamaan päin hän tapasi Kapteeni-Mikon, ja silloin piti tietysti lähteä Mikon laivalle, joka makasi ankkurissa jonkin matkaa kaupungista. Ja arvaamattakin on selvä, mikä seuraus siitä oli: tuli sellainen juhla, ettei Larssen muistanut vuosikausiin sellaista viettäneensä. Tulevalle perilliselle ostettu vene oli kajuutassa kapteenin pöydällä, ja sekös antoi aihetta mitä monipuolisimpiin puheisiin ja maljoihin. Kirkkoherra Larssen kertoi Margareetasta ja pelastusveneistä. Erinomaisessa kunnossa kaikki, mutta niin nopeasti humahti alus pohjaan, ettei ehditty irrottaa kuin osa. Ennentuntematon kari, jolle oli laskettu täysin purjein. Ei löydetty merikartalta isonnuslasillakaan, mutta jopa tiedettiin heti kun Margareeta meni pohjaan, — tiedettiin kyllä ja selitettiin merikoulussakin Bergenissä. No, kyllähän sitä sen jälkeen oli hyvä selittää, kun hän, Klemet Larssen, oli sen ensin "merkinnyt". Jaa, jaa … se ei ollut merenkulkukaan niin yksinkertaista kuin moni ehkä ajatteli. Mutta pikku pojasta (Klemet Larssen puhui koko ajan pojasta) vasta merikapteeni tulisi. Totisesti, ja malja sen päälle!
Klemet Larssen ei muistanut, montako maljaa hän sinä päivänä tyhjensi. Hän unohti kaikki siinä suuressa juhlahumussa, minkä Kapteeni-Mikko hänelle valmisti. Lopuksi lyötiin korttia vanhojen merikapteenien tapaan ja katsottiin, tuliko siitä poika vai tyttö. Kortit näyttivät poikaa, aina vain poikaa, ja sekös oli Klemet Larssenista mieleen. Kaupunkiin soudettaessakin hän puhui vain pojasta, siitä pojasta, josta oli tuleva kuuluisampi kapteeni kuin isästään. Hänen elämäntiensä kulkisi vain toisella tapaa: hän ei ainakaan lopettaisi pappina niinkuin isä, joka kerran oli ollut uljain mies merikapteenien illallisilla Lontoossa.