Klemet Larssen hoippui asuntoonsa kädessään kirjakaupasta ostamansa leikkivene, ja hän oli niin tavattoman onnellinen. Hän tarjoutui vastaantulijoille selittämään veneen merkitystä, sillä hän oli niin ylen onnellinen. Mutta tromssalaiset olivat niin epähienoja, etteivät viitsineet kuulla. Klemet Larssen meni siis asuntoonsa ja paneutui nukkumaan asettaen leikkiveneen tuolille sänkynsä viereen. Mutta sitä ennen hän sai talon emännälle, leskirouva Rasmussenille, selittää veneen merkityksen: se oli ollut häntä aina muistuttamassa elämän vastoinkäymisistä ja pettymyksistä, mutta nyt se oli muuttunut ennen aavistamattoman onnen sydäntä sykähdyttäväksi symboliksi. Kyllä rouva Rasmussen ymmärsi, jolla itsellään oli lapsia ja jonka miesvainaja myös oli ollut merikapteeni. Oh, hyvänen aika, joka kerta kun hän näki vintillä Rasmussen-vainajaa kapteeninlakin, hän muisti miestänsä ja samalla turkkuri Lydertiä, joka oli lakin valmistanut. Oh, tuo turkkuri Lydert oli viettänyt monta vuotta Pariisissa muutamassa isossa turkkuriliikkeessä ja saanut sellaisen hienon olemuksen, että se tuntui vuosien takaakin. Ja ranskaakin hän oli puhunut niin että kelpasi tulkiksi kenelle hyvänsä. Oh, niin ne ajat muuttuivat! Siellä olivat molemmat, Rasmussen ja Lydert-mestari tuonen tuvilla. Jaa, jaa rouva Rasmussenille ei ollut elämä ollut leikkiä myöskään, mutta kyllä nyt tuollainen pikkuinen leikkivene oli oikein soma lahja.
Kun Klemet Larssen aamulla heräsi ja huomasi tuolilla sängyn vieressä leikkiveneen, hän häpesi ja pisti sen kiireesti piiloon. Oh, hän oli taitanut hummata eri tavalla edellisen päivän kuluessa. Se sai nyt riittää, sillä joulu oli kynnyksellä ja hänellä oli kiire kotiin. Mutta laivalla, kotimatkalla, hän innostui jälleen ryyppäämään kapteenin kanssa. Hän oli käynyt niin merkillisen hellämieliseksi sen jälkeen kun oli saanut varmuuden isäksitulostaan. Ennen hän ei ollut läheisemmin seurustellut rannikkohöyryjen kapteenien kanssa. He olivat hänen mielestään kovin vähäpätöisiä olentoja. Ei, siihen tarvittiin Tyynen meren tuttavuus, ennenkuin jotakuta voitiin kapteeniksi kutsua. Mutta nyt — nyt hän oli muuttunut. Rannikkohöyry Turskan kapteeni, punapartainen Jesperdal oli hänen mielestään kerrassaan erinomainen mies. He maistelivat kapteeninhytissä, Klemet Larssen esitti lähempää tuttavuutta, jutteli merimatkoistaan ja haaksirikoistaan. Ainoa meri, jolla hän ei ollut vielä haaksirikkoa tehnyt, olikin Jäämeri. Hahhaa, se oli merkillistä! Mutta — hän ei ollut Jäämerta purjehtinutkaan koskaan muuna kuin pappina, ja papit tekivät harvoin haaksirikkoja. Malja sen päälle! Oh, se oli mukava matka, vaikka puhalsikin jäätävän kylmästi, niin että laivankansi kiilteli jääkuoren peitossa. Matkustajat olivat vetäytyneet kannen alle, kaikki muut paitsi Klemet Larssen. Hän jutteli kapteeninhytissä ja kilisti. Lopulta hän otti kirjakaupasta ostamansa leikkiveneen turkin povitaskusta, ja silloin sai keskustelu uuden käänteen. Ne lapset, ne lapset! Jesperdalilla oli puoli tusinaa lapsia. Nuorin poika oli kansimiehenä Turskalla ja vanhin koneenkäyttäjänä Victoria Njansalla Keski-Afrikassa. Klemet Larssenin piti oikein kädestä katsella Jesperdalin nuorinta poikaa ja esittää itsensä "sedäksi". Ne lapset, ne lapset … ja varsinkin pojat! Vai Victoria Njansalla! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Vesi se veti merimiehen lasta, olipa tämä sitten vaikka kuussa. Malja sen päälle! … niin … niin … merimies tulisi hänenkin pojastaan (Klemet Larssen oli aivan varma, että se oli poika), kapteeni, merikapteeni… Joko oli vanha? Herra siunatkoon, ei se vielä ollut vanha eikä nuori … ei vielä syntynytkään. Mutta syntyisi kun joutuisi, siitä sai Jesperdal olla varma. Hänen vaimonsa — kai Jesperdal sen tiesi — oli Bergenin piispan tytär, eikä se suku ollut vielä jättänyt viemättä perille ainoatakaan asiaa, johon oli kerran ryhtynyt.
Klemet Larssen jutteli kapteeni Jesperdalin kanssa vaimostaan ja itki. Siinä oli sitten vaimo! Herra paratkoon, sellaista ei löytynyt koko Ruijasta. Jesperdal sai painaa mieleensä, että piispantyttö oli ottanut kapteeninluokkaisen, joka joi. Olisiko joku toinen ruvennut rähjäämään juopon miehen kanssa pahaisessa Ruijan seurakunnassa? Ei kukaan. Jok'ainoa muu olisi heittänyt ja sylkäissyt: 'pthyi, kissa!' Mutta tämä ei sylkäissyt, vaan sanoi: 'rakas Klemet!' Oliko Jesperdal nähnyt sellaista vaimoa.
Jesperdalin täytyi myöntää, ettei hän ollut. Hänen vaimonsa sanoi hyvin usein 'pthyi, kissa!' — sanoipa vielä pahempaakin, kun oikein suuttui. Mutta hän ei ollutkaan kuin haudankaivaja Pehrmandin tytär Berlevaagista.
Jaa, jaa kirkollista sukua kuitenkin. Klemet Larssen kilisti ja tunsi olevansa miltei sukulainen kapteeni Jesperdalin kanssa.
Niin kului matka haastellessa ja kilistäessä. Klemet Larssen oli vahvasti juovuksissa, kun hänet Lappean rannassa autettiin veneeseen. Renki Nils souti maihin huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän ajatteli kirkonmenoja, sillä nyt oli jouluaamu. Kirkkoherraa oli odotettu koko eilinen päivä. Klemet Larssen istui veneen perässä kädessä Tromssasta ostamansa leikkikalu ja kysyi, miten rouva jaksoi.
Hyvin kuului jaksavan. Oli mennyt kirkkoon juuri kun Nils lähti laivaa vastaan.
Klemet Larssen katseli ällistyneenä renkiään. Kirkkoon —? Niin… nythän taisi olla joulu… Mutta — mitä ihmettä hänen rouvansa teki kirkossa? Eihän siellä … tietysti ollut ketään, kun ei pappikaan ollut kotona.
Hän kokosi väsyneenä ajatuksiaan ja kysyi:
— Mitä se rouva … kirkossa?