— Aikoi pitää saarnan, kun ei kirkkoherra tullut ajoissa kotiin.
Nyt vasta Klemet Larssen oikein ällistyi. Pitää saarnan … totisesti … hän ei ollut turhaan kehunut Jesperdalille vaimoaan. Sellainen eukko! Lähteä kirkkoon saarnaa pitämään, kun ei hän ollut kotona. Sellainen eukko! Totisesti, hän ei ollut turhaan kehunut vaimoaan Jesperdalille!
Kirkkoherra Larssen katseli kädessään olevaa leikkivenettä ja itki.
Renki Nils veteli rantaa kohti huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
Mutta kirkossa, lähellä rantaa ei pitänytkään jouluaamusaarnaa Ingegerd-rouva, vaan Abraham Kellonsoittaja. Edellisen oli täytynyt luopua siitä yrityksestä erikoisesta tilastaan johtuvien seurausten vuoksi. Niin — hän oli kyllä päättänyt puhua, vaikka tiesikin, ettei saarnaaminen kuulunut naiselle. Mutta hänen tuskansa oli ollut niin suuri, ettei hän ollut saattanut jäädä pappilaan, kun kellot alkoivat soida. Ei, hän tiesi kyllä, että lukkari Gunnar olisi voinut lukea tekstin ja pitää rukoukset. Olihan tämä tehnyt sen monta kertaa ennenkin. Mutta hän, Ingegerd-rouva, pelkäsi niin miehensä puolesta, että päätti itse nousta saarnatuoliin pyytämään armoa Klemet-raukalle, joka juuri nyt tarvitsi virkansa, koska hänelle oli syntymässä lapsi. Ja hän oli varma, että seurakuntalaiset olisivat armollisia.
Hän oli kulkenut kirkkoon suorana ja juhlallisena niinkuin aina, kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli käynyt sydämessään ankaraa taistelua, joka oli nostanut tuskanhien hänen jalomuotoiselle otsalleen. Heittääkö irti, antaako kaiken mennä nyt, kun hänen toiveensa oli täyttymässä? Ei, sitä hän ei saattanut, ei millään. Hänen lapsellaan piti olla isä, jolla oli edessään varma menestys. Hänhän oli näiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka he olivat olleet naimisissa, taistellut Klemetin menestymisen puolesta. Oh, hän muisti ajan, jolloin hän oli kamppaillut isänsä, piispa Helgedalin kanssa Klemetistä ja voittanut. Hän oli tehnyt Klemetistä papin kaikkien vastuksien uhalla. Ja näiden kymmenen vuoden aikana, jotka he olivat Lappeassa viettäneet, hän oli taistellut Klemetin viran puolesta sitkeästi, johdonmukaisesti. Kuinka moneen konsistorion virkakirjeeseen hän olikaan omakätisesti vastannut. Oh, niitä oli todella monta. Hän oli aina pyrkinyt tasoittamaan, hän oli kääntänyt pahan hyväksi, sillä hänen sydämessään asui sellainen ihmeellinen voima, joka vaati häntä siihen. Hän oli kerran, nuoruutensa aurinkoisina päivinä antanut sydämensä kapteeninluokkalaiselle, jolla oli syvänsiniset silmät ja kaunis, sointuva ääni. Ja mitä hän kerran oli luvannut, sitä eivät vuodet olleet muuttaneet. Klemetin juopotteleva elämä ei ollut pystynyt hänen rakkauttansa sammuttamaan.
Ja nyt … nyt oli hänen toiveensa täyttymässä: hän oli saamassa liittolaisen, lapsen, joka auttaisi häntä taistelussa juomahimoa vastaan. Sillä hän tiesi, ettei Klemet kestäisi virkansa menetystä. Silloin hänestä ei koskaan enää tulisi miestä. Silloin hänestä vasta tulisi haaksirikkojentekijä sanan varsinaisessa merkityksessä. Entiset haaksirikot eivät olisi mitään sen rinnalla, joka seuraisi viranmenetystä. Ja eikö hän ollut antanut isävainajalle lupausta? Oh, hän muisti sen päivän. Se päivä oli sitova hänen elämässään.
Hän oli kulkenut kirkkoon suorana, juhlallisena, kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli ollut kuin Debora, joka kävi kanaanilaisia vastaan, ja liittolaisena oli häntä seurannut Abraham Kellonsoittaja.
Siitä tuli merkillinen joulu — joulu, jonka lappealaiset muistivat vuosia jälkeenkinpäin. Virren päätyttyä oli saarnatuoliin noussut Ingegerd-rouva, kasvoiltaan kalpeana, mutta juhlallisena ja suorana kuten aina. Seurakunta oli kelpolailla hämmästynyt aluksi. Mutta kun Ingegerd-rouva oli pannut kätensä ristiin ja lausunut: 'Tämä on se päivä, jolloin vallitsee rauha maassa ja ihmisten keskuudessa hyvä tahto', olivat seurakuntalaiset käsittäneet, mihin hän pyrki: — hän taisteli kirkkoherran puolesta, jonka tiedettiin lähteneen Tromssaan kolme päivää sitten. Ja sen jälkeen hän oli ruvennut puhumaan, ja sitäkös puhetta oli kelvannut kuulla. Hän oli sanonut tietävänsä, ettei saarnatuoli ollut naisia varten. Mutta perustuiko se määräys oikeastaan Raamattuun? Eikö naisprofeetta Hanna esiintynyt Jerusalemin temppelissä kiittämässä ja ylistämässä Jumalaa? Ja eivätkö vaimot pääsiäisaamuna ensimmäisinä rientäneet Vapahtajan haudalle? Oliko Lappean kirkon saarnatuoli pyhempi paikka kuin Vapahtajan hauta? Tuskin. — Yksinkertaiset kalastajat kuuntelivat henkeään pidättäen. Sellaista saarnaa he eivät olleet koskaan kuulleet. Totisesti! Millä oikeudella naiset estettiin esiintymästä seurakunnan kokouksissa? Eiköhän apostoli Paavali ollutkin vain liian yksipuolinen vaatiessaan vaimon vaikenemaan seurakunnassa? Ketä oli mahdottomampi hillitä kuin Anna-Kreeta-muoria, joka nytkin huudahteli liikutuksissaan lyöden käsiänsä yhteen? Häntä eivät pidättäneet piispat eivätkä papit — kirkkoherra Larssenkin vain toisinaan, kun sanoi niin kovin jokapäiväisellä äänellä: 'Soh, Anna-Kreeta-muori!' Eiköhän vain ollutkin väärässä Paavali — se vanhapoika. Lappealaiset tunsivat, että nyt olivat asiat kerrankin oikealla tolalla, ja yksi ja toinen heistä nousi penkistään ruveten puhumaan. Syntyi sellainen liikutus, että sitä oli mahdotonta kuvata. Vaimot juoksentelivat penkistä toiseen anteeksi pyydellen ja anteeksi todistaen, ja kolme eri kyläkunnan miestä saarnasi yhtä aikaa. Peder Jansen, pikkuinen paksu mies seisoi penkissä keskellä kirkkoa vuoroin suorana, vuoroin kyykkysillään ja löi käsivarsiaan yhteen. 'Mikä olen minä tuomitsemaan kirkkoherra Larssenia — minä, joka olen polttanut kruununmakasiinin Berlevaagissa kostoksi nimismiehelle, kun tämä soimasi minua julkisessa kansankokouksessa!' huusi hän. Ja kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi: 'Noihin käsiin saa panna kruununraudat ja heti paikalla!' Peder Jansen hyppäsi penkiltä alas ja käveli nimismiehen kanssa ulos kirkosta.
Kun seurakuntalaiset kerran olivat päässeet liikutusten alkuun, oli heitä vaikea keskeyttää. Ingegerd-rouva ei sitä yrittänyt eikä hän ehkä olisi siihen pystynytkään. Hän laskeusi saarnatuolista alas, sillä hän tunsi hetkensä tulleen.
Varsinainen jouluaamusaarnan pito jäi niin ollen Abraham
Kellonsoittajan huoleksi.