Hetken kuluttua kuului saarnatuolista voimakas, heleä ääni:
— Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on. Maan äärten asujat hämmästyvät sinun ihmeitäs. Sinä riemuitat auringon nousun ja laskun maat.
Syntyi uusi riemastuksen puuska. Se ei onneksi kuitenkaan kestänyt kauan, vaan tyyntyi vähitellen. Kuului vain voimakasta nyyhkytystä ja nenänniistäntää. Abraham Kellonsoittajan ääni kaikui heleänä yli pienen kirkon. Se oli niin laulava ja sointuva, että kuulijoiden mieleen tuli väkistikin varhainen, aurinkoinen kesäaamu, jolloin vastanousseen ihmisen sydäntä ilahduttaa kukon kaikuva laulu.
Abraham Kellonsoittaja puhui Betlehemin piltistä ja enkelten laulusta. Hän kuvasi jouluyön pimeyden ja avaruuksia yht'äkkiä valaisevan kirkkauden. Oli ollut niin pimeä, että olisi hyvin saattanut pistää vierustoveria silmään — ja sitten niin kirkasta, että olisi vaivatta voinut lukea kaikkein tiheintäkin tekstiä. Ja sitten tuli taas tavallinen yö, hiljainen ja lämmin, niinkuin toisinaan syyskuussa syyspyynnille-lähdön aikana. Paimenet kulkivat yli nukkuvien ketojen matalaäänisesti puhellen ja saapuivat talliin, missä Joosef ja Maria asuivat. Ja katso: siellä paloi kynttilänpätkä pölkyn nenässä, ja sen vapisevassa valossa he näkivät Jeesus-lapsen äitinsä sylissä. Ja oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hevosten hengitys.
Abraham Kellonsoittaja siirtyi puhumaan Betlehemin piltin merkityksestä. Tämä poikanen oli kauan odotettu, ja hänen tulonsa merkitsi rauhaa ja sovintoa ihmisten kesken, rehellisiä kädenlyöntejä ja sydämellisiä joulurauhantoivotuksia. Ihmiskunta oli verrattavissa kalastajaperheeseen, johon jouluaattona syntyy pikkuinen poika. Sellainen tapaus täyttää vanhempien veljien mielen vielä suuremmalla jännityksellä kuin ensikertainen pitkänsiiman kokeminen isän kanssa kaukana ulkokarilla. Heidän ilonsa olisi täydellinen, jollei joululahjojen jako herättäisi pientä tyytymättömyyttä. 'Minkävuoksi minä en saanut iislantilaista [eräs villapaitalaji], vaikka olen avustanut kalojen perkauksessa yhtä ahkerasti kuin velimieskin?' 'Niinpä niin, mutta isällä ei nyt ollut varoja kahden ostoon.' 'Katsopas tätä miestä, se ei puhu mitään iislantilaisista, makaa vain nyrkki suussa.' 'Niin, siitä pojasta se vielä pitkänsiimanlaskija tulee!' — Tyytymättömyys unohtuu, ja vanhemmat veljet hiipivät varpaillaan vastasyntyneen kehdon ääreen. Oh, se oli sellainen lihava pallukka! Siitä pojasta se vielä soutumies tulisi! — Samalla tavalla vaikutti Betlehemin piltin syntymäkin. Kansallisuuksiin katsomatta ojensivat ihmislapset toisilleen veljenkättä Betlehemin tallinseimen ääressä. Olihan Vapahtaja syntynyt kaikkia varten.
Niin — joulun lapsi saa ihmeitä aikaan. On kuin tulisi Betlehemin piltti vieraaksi siihen taloon, johon jouluna syntyy pikkuinen poika. Sen talon elämässä tapahtuu ratkaiseva muutos. Ennen siellä ehkä vallitsi riita ja epäsopu, nyt rauha ja rakkaus. Ennen siellä ehkä viljeltiin väkeviä ylenmäärin, nyt noudatetaan kohtuutta siinäkin. Senvuoksi hämmästyvät maanäärten asujat vieläkin joulun lapsen aikaansaamia ihmeitä, ja auringon nousun ja laskun maassa vallitsee riemastus.
Abraham Kellonsoittaja luki loppurukouksen ja laskeutui saarnatuolista. Lukkari Gunnar veisasi virrenvärssyn. Kun lappealaiset palasivat kirkosta, tapasivat he kirkkotiellä Lypsy-Marin, pappilan karjakon. Hän kertoi, että kirkkoherran rouvalle oli syntynyt poika ja että kirkkoherra makasi kauniisti kuin lapsi ja itki, yhä vain itki, vaikka kätilö oli vakuuttanut kaiken olevan hyvin ja mitä parhaimmassa kunnossa.
Kaavuonon ruukin vanha patruuna
Sankarimme, professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat jättäneet tyyssijansa Lappean pappilan ja matkanneet Kaavuonoon. Ja olipa jo ollut aikakin, sillä puolitoista vuotta oli vierähtänyt tuossa hauskassa pappilassa, jossa niin monenmoista oli tapahtunut — viimeksi juhlalliset ristiäiset. Komeat oli nimet saanut kirkkoherra Larssenin poika: Niels Olav Tryggve Klemet Klemetsen, ja korkealle oli professori Krusenholtz kasteveden viskannut. — Mutta heti ristiäisten jälkeen oli kummien ollut matkustettava. Anders Dry, Jyykeän mahtava kauppias oli lähettänyt heille sanan, että hän tarvitsisi apulaisia tilinpäättäjäisissä, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin keisarintytärtä noutamaan. Sinne olivat nyt sankarimme matkalla. Mutta sitä ennen he olivat päättäneet poiketa Kaavuonoon tervehtimään vanhaa patruuna Skålia.
Oh, olipa siitä aikaa, kun Skål-vanhuksella oli ollut herrasvieraita. Nykyajan nuoriso matkusti ohi, vaikka entisaikaan ei olisi tullut kysymykseenkään, että kukaan olisi uskaltanut sivuuttaa Kaavuonon ruukkia. Se kuului tapaan, sivistykseen, mutta nykyajan nuoriso ei enää välittänyt tavoista. Yhä useammin jäi Skål-vanhus yksin pöytäänsä ja oli pakotettu kutsumaan renkinsä avustajaksi iltamaljansa ääreen. Vanhalla patruunalla oli sellainen ihmeellinen vika, ettei hän saattanut yksin maistaa. Ei, hänellä täytyi olla toveri, välttämättä toveri, joka kohotti vaikkapa vain tyhjää lasia ja sanoi: Skål! Muuten se ei käynyt. Ja Matti-renki sai säännöllisesti melkein joka ilta töiden päätyttyä käydä tätä velvollisuutta täyttämässä.