Vanha patruuna Ottokar Tophöj — niinkuin hänen nimensä oikeastaan kuului — oli niitä miehiä, joilla ei elämästään ollut enää muuta jäljellä kuin muistot ja konjakkipullo. Hän oli aikanaan omistanut paljon, mutta menettänyt kaikki. Kerran, vuosia taaksepäin hän oli ollut rikas ja mahtava mies, jonka nimi oli kaikunut yli koko Ruijan ja saanut tunturien juurella asuvien ihmisten silmät oudosti välähtämään: — Tophöj — rikkaus — tie rikkauden huipulle! Sillä patruuna Tophöj oli perustanut ensimmäisen rautatehtaan ja näyttänyt, että vuorenseinästä aukeni tie suoraan maailman valloittamiseen. Ja jokainen tunturiasukas oli katsellut vuorta talonsa edustalla ja uneksinut suurista rahasummista. Kunnes muutamana päivänä oli levinnyt sanoma laaksoja pitkin, että Tophöj oli tehnyt vararikon ja kaikki myyty niin tarkkaan, ettei miehelle ollut jäänyt muuta kuin vaatteet päälle ja nuori, kaunis rouva, joka kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua kuoli — surusta. Silloin hälveni lumous Tophöjn nimen ympäriltä, ja tunturiasukkaat näkivät jälleen vuorissaan vain soraa ja kiveä. He käänsivät katseensa merelle, vanhan elättäjänsä puoleen. — Siitä ajasta alkaen ei enää puhuttu mitään Ottokar Tophöjstä, vaan Ottokar Skålista, sillä ruukinpatruuna oli ruvennut juomaan vallan vimmatusti.
Paljon oli vanha patruuna omistanut aikoinaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin satua. Malmi oli virrannut sulattimoon, väkivasarat olivat laulaneet tehtaassa, ja kotona, kartanon salissa oli laulanut hänen jumaloitu vaimonsa, niin että palvelusväki oli unohtanut työnsä ja kerääntynyt salin ovelle kuuntelemaan. Oh, se oli ollut jumalaista aikaa, jolloin laivoja oli lähtenyt rautalastissa ja palannut takaisin täynnä kaiken maailman hyvää. Se oli ollut aikaa, jolloin vieraita oli käynyt Kaavuonon ruukilla kuninkaasta ja ministereistä alaspäin.
Nyt oli tuo aika mennyt. Autioina seisoivat tehdasrakennukset. Kaikki koneet oli myyty. Ainoa, joka rakennuksia lukuunottamatta oli jäänyt myymättä, oli suuri väkivasara vanhassa pajarakennuksessa. Siitä ei patruuna Tophöj ollut saattanut luopua. Hän oli niin lukemattomat kerrat katsellut sen valtaisia liikkeitä ja kuullut sen jykevissä iskuissa varmistuksen omalle onnelleen, että hän oli huutanut sen itselleen. Nyt se seisoi hylättynä vanhan romun keskellä. Jostakin selittämättömästä syystä korkealle ilmaan koholle jääneenä se näytti uhkaavannäköiseltä kuin kohtalo itse, valmiina putoamaan ensimmäisen turmioon tuomitun päähän. Patruuna Tophöjlle se oli muuttunut hänen hävinneen suuruutensa vertauskuvaksi, ja iltaistuntonsa hänen oli tapana lopettaa sanomalla: 'Vanhan väkivasaran malja!' Johon Matti-renki kohottaen tyhjää lasiaan lausui: 'Skål!' ja patruuna heitti viimeisen konjakkijäännöksen suuhunsa sanoen: 'Hyvää yötä, Matti!'
Yksinäistä on siis patruuna Skålin elämä autiossa Kaavuonon kartanossa. Ei muita ihmisiä kuin Matti-renki ja vanha Priita, joka jo rouvavainajan ajoista on talossa palvellut. Elämä kuluu yksitoikkoisessa hiljaisuudessa. Aamulla nousee vanha patruuna vuoteesta kello kuusi. Hänen ryiskelynsä kaikuu läpi avaran rakennuksen. Priita vie hänelle aamukahvin heti sen jälkeen, kun kuulee hänen rautakorkoisten saappaittensa ensimmäiset askeleet. Vanha palvelija istahtaa pöydän päähän ja kaataa herrallensa kahvia kuppiin. Ensimmäinen kysymys, jonka tämä viimeisten kymmenen vuoden aikana on joka aamu säännöllisesti tehnyt, on tämä: 'Luuletko, Priita, että saamme tänään vieraita?' Johon Priita tavallisesti vastaa: 'En tiedä, patruuna.' 'Niin — nykyajan nuoriso kulkee ohi.' — Sen jälkeen lähtee patruuna aamukierrokselleen, menee pellolle tahi halkovajaan, missä Matti-renki milloinkin myyrästää, ja pysähtyy katselemaan hänen työtään. Sitten seuraavat kysymykset samassa järjestyksessä kuin ennen kartanon suuruuden aikaan:
Patruuna Tophöj: Mitenkä työt luistavat?
Matti: Hyvin luistavat, herra patruuna.
Patruuna Tophöj: Onko työväki tyytyväinen?
Matti: Tyytyväinen on, herra patruuna.
Patruuna Tophöj: Onko viimeinen kankirauta lastattu?
Matti: Lastattu on, herra patruuna.