Patruuna Tophöj: Ja sulattimo?
Matti: Toimii hyvin, herra patruuna.
Patruuna Tophöj murahtelee jotakin ja kävelee tehtaalle. Hän kulkee läpi autioiden tehdasrakennuksien, ja hänen mielessään viriävät vanhat muistot: hän näkee näkyjä keskellä selvää päivää. Hei, miten väkipyörien hihnat viuhuvat ja miten malmivaunut kolajavat! Työmiehet työntävät niitä mäkeä ylös laulaen: 'O-hii! o-hei!' Ja päästyään mäen päälle hihkaisevat: 'Tie auki, hei!' Malmivaunut syöksyvät rymisten sulattimon ovesta sisään. Tyhjät vaunut vierivät takaisin tunturin juurelle, missä nostokoneet nostavat malmia vuoren sisästä. Sitä räiskettä ja melua! Kaikkialla työtä ja touhua! — Patruuna kulkee rakennuksesta toiseen hattua nostaen. Työväki tervehtii isäntäänsä nöyrästi. Masuuninhoitaja, ruotsalainen Lindebäck pyyhkii hikeä kiharaiselta otsaltaan. Hän on sorea poika. Ei ole kumma, että Jöns Gaudalin Ragnhild on rakastunut häneen, vaikka isäukko onkin vastaan. Haluaisi maanmiehelle tytärtään… 'Hyvää päivää, Lindebäck! Hyvinkö luistaa?' 'Hyvinpä luistaa, herra patruuna', vastaa Lindebäck ruotsiksi. Hän ei ole vielä oppinut norjaa. — Patruuna Tophöj kävelee pajaan. Siellä heiluvat moukarit ja kilkattavat alasimet. Suuri väkivasara jymähtelee mahtavana kuin vuoren jättiläinen. Pajan perustus tärähtelee sen valtaisista iskuista. Siinä on kankirautaa eripaksuista … säkenet kipunoivat ympäri … sepät juoksevat … hei! hei! … koko paja on yhtenä touhuna ja vilinänä. — Patruuna ohjaa askeleensa seppä Karlsenin alasimen ääreen. 'Hyvää päivää, Karisen!' 'Päivää, herra patruuna!' 'Mitäs se Aarne kirjoittaa Kristianiasta?' 'Hyvääpä kirjoittaa, herra patruuna. Aikoo jouluksi valmistua.' — Karlsenilla on poika lukemassa papiksi. — 'Me teemme hänestä tehtaansaarnaajan, Karisen.' 'Teemme vain'… — Patruuna Tophöj kävelee pihalle ja katselee hajamielisenä ympärilleen, painaa käden silmilleen ja huokaa. — Näyt häipyvät pois. Hän on jälleen yksinäinen, vanha patruuna Skål, vararikon tehnyt, onnensa menettänyt mies. Eikä hän toivo enää muuta kuin että Jumala lähettäisi jonkun vieraan, jonkun herrasvieraan … sellaisen, jonka kanssa saattaisi jonkin ajatuksen vaihtaa ja juoda maljan kaiken menneen muistoksi…
Ja vieraita tuli. Tulivat professori Krusenholtz ja Abraham
Kellonsoittaja heti loppiaisen jälkeen.
Taas on Kaavuonon vanhan ruukin kartanossa hupainen ilta. Patruuna Tophöj astelee reippaana edestakaisin huoneessaan. Hän on vaihtanut pukua: kulunut, jokapäiväinen takki on saanut väistyä sinisen hännystakin tieltä. Kesken kiireen hän on ajanut partansa. Suuri haava poskessa ja pieni partatupsu leuan päässä ovat merkkinä siitä, miten hermostuneesti hän on itsensä siistinyt vieraitten kunniaksi.
Illallisen jälkeen tuo vanha Priita totiveden sisään. Pöydälle levitetään rouvavainajan aikainen liina, kallisarvoinen, koruompeluksilla kaunistettu. Ah, se rouvavainaja oli niin taitava käsitöissä! — Vanha patruuna nuortuu. On taas pitkästä kotvasta hänen kattonsa alla oikeita herrasvieraita, professoreita, maailmaa kulkeneita miehiä. Ja hän kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt Tromssaakaan. Oh, hänellä oli niin paljon kyseltävää hallituksesta, suurkäräjistä, teollisuudesta … niin, ennenkaikkea teollisuudesta … eikö kaivosteollisuudelle Ruijassa näy mitään tulevaisuutta… Vai rahoja tutkimuksia varten! Oi herra! Onko hallitus hullu! Tutkimuksia varten! — Mitä tutkimuksia täällä tarvitaan kun vuoret ovat rautaa täynnä, niin että kumajavat askelten alla. Niin juuri … kumajavat. Kapitaalia … pääomaa täällä tarvitaan ja rohkeita päitä. Ei muuta, hyvät herrat, ei muuta… Hänellä, Ottokar Tophöjllä, olisi vielä päätä, mutta kapitaalia ei…
Patruuna Tophöj istuutuu pöytään ja tekee todit. Häntä vaivaa vain hänen vanha vikansa: hän ei saata juoda, jollei pöytätoveri sano: 'skål!' Hän esittää vieraittensa tervetuliaismaljan.
— Tervetuloa Kaavuonon ruukille, hyvät herrat!
— Skål! vastaavat vieraat, ja kiitollisin silmäyksin tyhjentää patruuna Tophöj lasinsa.
— Vai Lappeasta … Lappeasta herrat tulevat. Ja kirkkoherra Larssenilla on poika … onko todellakin poika! Vai niin … vai niin … kauan hän sitä odottikin … kauan … kauan. Kävi täälläkin toissa talvena ja puheli pojasta … aina vain pojasta, jota ei tullut… Puhuimme siitä koko illan … pojasta nimittäin … hänen ja minun. Minullakin oli poika, mutta kuoli nuorena … ah! … aivan nuorena — olisi nyt kolmenkymmenen ikäinen. Minä toivoin hänestä tehtaani perillistä … johtajaa … mutta perillinen kuoli eikä perittävääkään ole enää mitään. Mennyttä … mennyttä kaikki…