Patruuna Tophöj vaipuu surullisiin muistoihinsa. Yht'äkkiä hän tarttuu lasiinsa ja laittaa uuden todin. Kohottaen maljansa hän lausuu:
— Olen iloinen, että veli Larssenilla on poika. Juomme hänen onnekseen.
— Skål! vastaavat vieraat, ja silmät kosteina maistaa Tophöj maljastaan.
Ihmeellinen sana tuo skål! Siitä on muodostunut jonkinlainen sesam patruuna Tophöjn yksinäisessä elämässä. Se avaa muistojen kätköt, loihtii esiin kaikki vanhat asiat vielä elävämmin, vielä kirkkaammin kuin vanha, ränsistynyt tehdas. Kaavuonon kartano tulee täyteen elämää ja iloa. Vanha Priita keittiössä muuttuu nuoreksi: — hän on vain kahdenkymmenen, ja hänellä on päässä pitsimyssy. Hän puhuu Telemarkin murretta. Rouva Tophöj kulkee ruokasalissa ruokapöytää järjestellen, sillä vieraana on itse hänen majesteettinsa Kaarle XV pääministerinsä kera. Pöydällä kuohuu samppanja laseissa. Patruuna Ottokar Tophöj tarjoaa samppanjaa korkeille vierailleen… Nyt puhuu hänen majesteettinsa:
— Täällä Kaavuonossa olisi varmaankin suuria edellytyksiä kaivosteollisuudelle?
— Täällä? Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, että vuoret ovat malmia täynnä.
— Niin … näkeehän sen näistä tehdasrakennuksistakin. Ne ovat olleet mahtavat aikoinaan.
— Ovat olleet! Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, etteivät ne ole koskaan olleet niin suurenmoisia kuin nyt.
Patruuna Tophöj tirkistelee Abraham Kellonsoittajaa silmiin ja pyyhkäisee kädellä otsaansa. Hän huomaa, ettei hänen edessään istukaan hänen majesteettinsa Kaarle XV eikä tämän pääministeri. Ei, ne ovat toisia vieraita: professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. — Hän innostuu kertomaan tehtaastaan ja sen loistoajoista. Arvoisat herrat uskokoot tai älkööt — Ottokar Tophöj oli siihen aikaan mahtimies, vaikka ei ostanutkaan silinterihattua niinkuin kylän kansakoulunopettaja. Ei, harmaassa huopahatussa hän esiintyi, oli sitten vastassa herra tai talonpoika. Itse kuninkaankin otti vastaan juuri samanlainen huopahattu kädessä. Tuossa on hattu vieläkin seinällä … tuolla poronsarvissa, vaikka on jo joutunut käytännöstä pois. Kitsaudesta hän ei ollut silinteriä ostamatta … ei, vaan hänellä kun oli aina ollut oma vastenmielisyytensä tuollaista päähinettä kohtaan. Niin … niin … herrojen olisi pitänyt nähdä tehdas sen suuruuden päivinä. Paikkakunnalla soivat vasarat aamusta iltaan. Hei, kuinka tehdas helisi ja jyski! Se oli rautamalmi, joka lauloi … lauloi vuoresta päästessään, nostokurkien kourissa tai syöstessään malmivaunuissa sulattamon ovista sisään … lauloi tehtaasta lähtiessään, pudotessaan helisevinä harkkoina leivojen lastiruumiin. Se oli aikaa, työn ja voiman aikaa, ahkeruuden ja innostuksen aikaa. — Viisaus ja taito nostavat maan uumenista sen salatut aarteet … Maasin vanhan kirkon ja rautamalmin. Viisaus ja tieto rakentavat maaemon pinnalle rautaruukin ja Lappean pappilan leivinuunin. Mutta molempiin tarvittiin pääomaa … kapitaalia. Häneltä, Ottokar Tophöjiltä, sitä puuttui … eikä hän saanut sitä muilta, kun hätäpäivä tuli … heillä, professori Krusenholtzilla ja Abraham Kellonsoittajalla, ei sitä myöskään ollut, mutta heidän puolestaan pitivät siitä huolen muut… Oikullinen kapitaali … siunattu ja kirottu kapitaali! Ilman viisautta, oppia, ei sillä ollut oikeata liikuntakykyä … ilman sitä, pääomaa, oli oppi kuin kuningas kerjäläisen vaatteissa. Oh, mitä voitti Jöns Gaudal suurella omaisuudellaan? Sen peri poika, joka hukkasi sen muutamassa vuodessa. Mitä voitti masuuninhoitaja Lindebäck suurella taidollaan? Ei mitään. Sillä siihen, että hän sai Jöns Gaudalin tyttären, ei vaikuttanut hänen ammattitaitonsa, vaan hänen sorea ulkomuotonsa. Eikä tyttö sitäpaitsi tuonut muassaan mitään … perinnöttömäksi kun tehtiin. — Oi viisaus, sinä kuningas kerjäläisen viitassa, mitä olet sinä ilman kapitaalia … tuota rikasta … täyteläistä … itsekylläistä, jota sinä halveksit hengen esikoisoikeutesi perusteella? Miksi piti Kainin vainota Aabelia ja Esaun Jaakobia? Miksi, miksi? — Mutta sittenkin oli kai Jaakob onnellisempi Eesauta? Vai mitä herrat arvelivat?
— Tottakai. Hän sai kuitenkin Raakelin.