— Todellakin! Skål! Hän sai kuitenkin Raakelin.
Patruuna Tophöj juo lasin pohjaan. — Niin, niin, aloittaa hän taas hetken kuluttua ja katselee miettiväisenä kynttilän lepattavaa liekkiä. — Raakel oli Jaakobin elämän onni … ja minun elämäni onni oli Else Hauff. Tunsivatko herrat Else Hauffia? Eivät … eivät tietenkään. Mutta sen minä sanon, ettei jalompaa naista ole maa päällänsä kantanut kuin oli Else Hauff … minun vaimoni. Tietävätkö herrat … hän lauloi kuin enkeli. Oh, minä kuulen illoin vieläkin hänen laulunsa näissä huoneissa. Ja minä istun sänkyni reunalla ja kuuntelen, mitä Else Hauff, minun vaimoni laulaa. Toisin vuoroin hän laulaa niin rohkaisevasti, aivan kuin toivoa herättääkseen. 'Katso, Ottokar, siinä on tehdas edessäsi! Katso, kuinka sen väkipyörät viuhuvat ja alasimet soittavat! Katso, kuinka malmi helisten virtaa vuoresta ja raivaa onnellemme tietä!' Ja minä nousen tuo laulu korvissani, menen ulos kuutamoiseen yöhön ja astun tehtaalle. Ja kas! Siinä on tehdas edessäni valomeressä uiden. Todellakin, minä kuulen väkipyörien viuhinan ja näen sulattimon savutorvesta nousevan tulipatsaan kohottavan korkealle taivasta kohti. Ja vuoressa laulavat työmiehet: 'O-hii! O-hei!' Minä levitän käteni onnesta juopuneena ja — huomaan seisovani autiolla tehtaan pihalla kylmästä väristen. Mutta vaimoni laulu soi yhä korvissani. Hän tyynnyttää minua. Hän laulaa suuresta rakkaudestaan. 'Ah, Ottokar, minä en kuollut senvuoksi, että jouduimme köyhiksi. Minun sydämeni pakahtui nähdessäni sinun epätoivosi tehtaan menettämisen johdosta. Sitä minä en kestänyt ja siksi kuolin. Senvuoksi minä myöskin nähdessäni sinun murheesi laulan sinulle tehtaasta. Katso, Ottokar, rakkaus on niin ihmeellinen.' — Silloin minä tyynnyn, käyn yksinäiseen kamariini ja paneudun levolle vaimoni, rakkaan vaimoni laulu korvissani…
Patruuna Tophöjn pää painuu rinnalle. Hänen lumivalkoiset hiuksensa kimmeltävät kynttilän valossa.
— Vaimoni, suloisen vaimoni muiston malja, sanoo hän hetken kuluttua kohottaen lasinsa.
— Skål! vastaavat vieraat hartaina kuin kirkossa, ja suuren kyynelkarpalon vierähtäessä harmaille viiksille vie patruuna Tophöj lasin huulilleen.
— Kyllä kai aika sentään on toisinaan pitkä? kysyy professori
Krusenholtz hetken kuluttua.
— Kyllä … kyllä toisinaan. Minä kaipaan välistä puhekumppania oikein hartaasti ja odottelen, että Jumala siunaisi jonkun vieraan taloon. Mutta menee pitkiä aikoja, ettei kukaan käy. Mutta siitä huolimatta en saa lähdetyksi mihinkään … en edes lähimpään naapuriin. Minä en käy muualla kuin tehtaalla ja kirkossa — viimeksimainitussakin paikassa vain kerran vuodessa … ripillä… Ja sitten hautuumaalla, missä vaimoni ja pikku poikani lepäävät. Herrat eivät ole nähneet heidän hautojaan? Minä istutan joka kevät kukkia niille. Vaimoni oli suuri kukkien ystävä. Hän rakasti kaikkea, mikä oli kaunista… Else… Elseraukkani.
Ulkona tohahtelee tuuli. Laineiden pärskyntä rantaa vasten kuuluu heikosti huoneeseen. Patruuna Tophöj kohottaa kasvonsa.
— Herroilla on vaikea matka Jyykeään. Talvella matkustaminen on ikävää. Minä en ole vuosikausiin enää liikkunut missään. Mieluummin istun kamarissani… Mutta nuoret … ne matkustelevat…
— Skål! sanoo hän hetken päästä ja kohottaa maljansa odottaen, että vieraat maistaisivat ensin. Sitten maistaa hänkin ja virkkaa: