Niin — professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat saapuneet Jyykeänniemelle. Saatettuaan patruuna Ottokar Tophöjn kaikella kunnialla hautaan he olivat nyt valmiit avustamaan Anders Drytä hänen morsiamensa tupaantuliaisissa.
Oh, niitä Anders Dryn tilikirjoja! Ne olivat paljon paksummat kuin pappilan kirkonkirjat. Niissä oli eri tili turskalle ja eri tili merisillille, eri tili jauhoille ja eri tili suoloille — sataviisikymmentä eri tiliä yhtä vaille. Ja kassakaappi sitten! Se oli suuri kuin kirkonholvi: mies mahtui suorana sen sisälle seisomaan. Siellä oli kyynäränkorkuisia setelipinkkoja sekä pahvikotelo, jonka kannessa oli: Sbeck, ja toinen, jonka kannessa oli: Shack. Mitä ymmärsi alinkokansa sellaisesta? Huihai, ei kerrassaan mitään! Mutta professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja ymmärsivät: he siirsivät syrjään pahvilaatikon, jonka kannessa oli Shack. He tarvitsivat sitä iltahetkiään varten.
Jos kirkonrappausviikot Hammerfestissa olivat muodostuneet suurenmoisiksi, niin vielä suurenmoisemmiksi muodostuivat Anders Dryn tilinpäättäjäiset. Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja johtivat kolmeakymmentä konttoristia, jotka aamusta iltaan kirjoittivat hanhenkynällä, niin että siinä raaputus kävi. Abraham Kellonsoittaja hoiti meripuolta, professori Krusenholtz maapuolta. Edellisen osalle joutuivat kaikki kalanpyyntiä ja kauppaa koskevat asiat, syöttikalojen tilistä valaanpyyntitiliin asti. Kaikki Jäämeren kalat olivat kirjoitetut Anders Dryn kirjoihin. Se oli oikea tuomion päivä, jolloin tutkittiin, millä tavalla itsekukin vedenasukas oli leiviskänsä käyttänyt Anders Dryn verkkoihin, rysiin ja pitkiinsiimoihin nähden. Rasvaisen Ruijan ahvenen ansioluettelo oli sangen kaunis. Sitä oli saatu runsaasti ja syöty runsaasti pitkin vuonon vartta ja matalissa taloissa tunturien takana. Mutta vielä suuremmissa erissä sitä oli viety etelään maailman herrojen herkkupöytien kaunistukseksi. Abraham Kellonsoittaja kulki kuin isä-Jumala itse, kulmat rypyssä, tarkastellen konttoristien työtä. Ja kun jonkin kalatilin loppusumma oli hyvä, hän murahti hengessään: 'Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija!' Se oli tarkoitettu yhtä paljon kalalle kuin konttoristillekin.
Professori Krusenholtz taas hoiteli maapuolta. Hän, Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja, sai taas nähdä, mitä maa antaa. Tällä kertaa se ei antanut syvyyden nielemiä kirkkoja, vaan "keisarinkruunuja" — perunoita, niin kauniita ja keltaisia, että oli ihan ihme. Anders Dry oli maineikkain perunanviljelijä koko Länsi-Ruijassa ja häneltä saivat tunturi-ihmiset siemenensä, jos halla noissa korkeissa seuduissa sattui varastamaan sadon. Oh, niitä oli ylettömästi noita keisarinkruunuja, ja oivan vuosivoiton ne tuottivat. Entä sitten navetta! Koko Jyykeänniemen olisi voinut hukuttaa maitoon, mikä vuosittain herui Anders Dryn navetasta. Kerrassaan somia elukoita nuo "Tanstokat", "Vakkerkukat", "Nastikit" ja "Kullannuput", joissa jokaisella oli oma tilinsä ja jotka lypsivät isännälleen silkkaa kultaa. Niin, niin, eivät olleet pitäjän herrat suotta antaneetkaan Anders Drylle "elatusisän" nimeä. Hän todella elätti heidät. Mistä olisi henkikirjuri maitonsa saanut, jollei Anders Dry olisi sitä antanut? Huihai, ei mistään! Talonpojilla oli pienet karjat. He saivat olla kiitollisia, että tulivat omillaan toimeen. — Oli soma nähdä, kuinka paljon Jyykeän virkakunta kulutti maitoa vuodessa. Professori Krusenholtz saattoi melkein kuvitella, miltä kukin ulkonaisen olemuksensa puolesta näytti. Henkikirjuri Sogne oli varmasti puolta lihavampi mies kuin apteekkari Sturlesen, joka otti vain puoli kannua päivässä. No niin, hän säästi, eikä se suinkaan ollut paha. — Ihmeellisiä nuo Anders Dryn tilikirjat! Ne kävivät tuomiokirjoista maankin puolella. Sillä eikö niistä näkynyt, minkälainen mies isäntärenki Jörgen oli? Kyllä kauniisti! Ei säästöä koskaan, vaan pikemminkin ennakkoa. Mutta hän olikin tunnettu kortinlyöjä ja viinamies. Samapa se hänelle, joka oli naimaton. Mutta konttoristi Lejkevandin olisi pitänyt paremmin ajatella perhettään. Hän oli velkaa Anders Drylle viisikymmentä peesiä eikä hänen palkkansa suinkaan ollut huono. Niin, niin. Anders Dryn tilikirjat antoivat selvän kuvan Jyykeänniemen pienestä yhteiskunnasta. Ne näyttivät, mitä kukin söi ja joi — ah, varsinkin, mitä kukin joi. Metsäherra Iversenin konjakkilasku oli sangen huomattava. Mutta hänellä olikin pitemmät leimausmatkat kuin hänen virkaveljellään, metsäherra Löwellä. Ja sitäpaitsi hän ampui puolta enemmän jäniksiä kuin viimeksi mainittu.
Niin, tilejä tehtiin kuumeisella kiireellä. Hanhenkynät rapisivat ja konttoristit hikoilivat. Anders Dry pistäysi silloin tällöin katsomaan. Ja tyytyväinen hän oli. Hän sanoi: 'Schön!' Se oli hänen etuoikeutensa. Sillä siten ei uskaltanut sanoa kukaan muu koko Jyykeänniemellä ei edes pappikaan, vaikka hän oli lukenut saksaa paljon enemmän kuin Anders Dry. Ei, sillä se olisi heti leimattu Anders Dryn jäljittelemiseksi. Eikä häntä kertakaikkiaan rohjennut jäljitellä kukaan.
Mutta varsinkin iltahetket muodostuivat mielenkiintoisiksi Abraham Kellonsoittajalle ja professori Krusenholtzille. Silloin he joko istuivat viimeksi mainitun huoneessa shakkia pelaamassa tai maistelivat Anders Dryn seurassa hänen viinejään. Ja sellaisina iltoina heitä oli kolme suurmiestä, joita kelpasi kuunnella: yksi oli kaivanut maan uumenista kokonaisen kirkon kirkkoväkineen, pappeineen ja lukkareineen, toinen oli muurannut maailman suurimman leivinuunin ja kolmas taas teki lähtöä keisarintytärtä noutamaan. Oh, he olivat onnellisia miehiä, jommoisia ei maailmassa ollut monta. Yhtä he kaipasivat: Lappean pappia. Hänen olisi pitänyt olla mukana. Silloinpa heitä olisi ollut kerrassa jumalainen seura. Mutta Klemet Larssen hoiteli virkaansa kotonaan Lappeassa, eivätkä Abraham Kellosoittaja ja professori Krusenholtz olleet kuulleet hänestä mitään. Mutta Anders Dry lupasi kutsua kirkkoherra Larssenin häihinsä. Totisesti, häntä ei pitänyt puuttuman sinä päivänä, jolloin Anders Dry toi keisarintyttären Arkangelista! Mieliala kohosi kohoamistaan, ja lopuksi tuli se hetki, jolloin Abraham Kellonsoittaja nousi seisomaan malja kädessään ja lauloi:
— Tilit valmiiksi laitatti Anders Dry. Mikä raskas ja vaikea työ. Tytär keisarin kerrassa hämmästyy, tilikirjat kun aukilyö: "Ah, noin paljon luullut en olevankaan minä peesejä päällä maan!"
Professori Krusenholtz yhtyi säännöllisesti loppusäkeisiin:
— "Ah, noin paljon luullut en olevankaan minä peesejä päällä maan!"
Johon Anders Dry tavallisesti huomautti: