— Niin, hyvät veljet, raha on myös jotakin, mutta rakkaus — se on sentään vielä enemmän. Rakkauden malja!
Herrat kohottivat lasinsa ja joivat suuren hiljaisuuden vallitessa, sillä he muistelivat Lappean papin rouvaa ja Kaavuonon ruukin vanhaa patruunaa, joiden elämässä rakkaus oli osoittanut olevansa suurin kaikista.
Keisarintytär saapuu Jyykeään
Kun keisarintytär saapui Jyykeään, olivat kaikki lähiseudun asukkaat kerääntyneet häntä vastaanottamaan. Se tapahtui muutamana kauniina kesäkuun aamuna vähää ennen sääsken tuloa, ja se päivä muistetaan kyllä Jyykeänniemellä niin kauan kuin maailma seisoo.
Niin — se oli vain tuollainen tavallinen kesäkuun aamu, jolloin kävi navakka merituuli ja suolaiset laineet pärskyivät rantakallioita vasten. Ihmiset olivat tottuneet tuota loisketta kuulemaan lapsuudesta alkaen, mutta tänä päivänä heistä tuntui kuin olisivat laineetkin laulaneet laivasta, joka kuljetti keisarintytärtä Arkangelista Jyykeän rantoja kohti. Päivä oli mitä sopivin. Tuulikin oli aamuyöstä kääntynyt idästä koilliseen, aivankuin huomioonottaen sen suunnan, jota laivojen oli Jyykeänvuonossa purjehdittava.
Vähän erillään muista, pienellä mäennyppylällä seisoi parvi herroja jutellen ja piippua poltellen. Siinä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, Kapteeni-Mikko, seurakunnan kirkkoherra ja ennen kaikkea Tromssan piispa omassa korkeassa persoonassaan. Kapteeni-Mikko oli vasta viikko sitten palannut pitkältä retkeltä, jonne hän huhtikuun alussa oli lähtenyt Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin kanssa. He olivat käyneet siinä Atlantin saaressa, missä asukkaat vaihtavat viinaa veteen, tavalliseen kaivoveteen. Kapteeni-Mikko oli nimittäin ainoa mies auringon alla, joka löysi tien tuohon salaperäiseen saareen, missä viinapalmut ja samppanjakoivut humisivat.
Saaren asukkaat juoksuttivat niiden mahlaa suuriin tynnyreihin ja käyttivät sitä särpimenä vuoden ympäri. Ja totisesti: se oli maailman parasta paloviinaa ja hienointa samppanjaa. He olivat niin tottuneet näihin juomiin etteivät koskaan tulleet päihdyksiin. Mutta annapas kun saivat korttelinkaan tavallista kaivovettä, niin heti makasivat maassa kuin tukit. Suurin puute heillä juuri olikin vedestä, jota he käyttivät päihdytysaineena. Sen vuoksi he tervehtivätkin ilolla Kapteeni-Mikkoa, kun tämä ilmestyi saaren satamaan kaivovesilasteineen. Silloin alkoivat saarella juomingit, jonka vertaisista ei mannermaalla ole edes unta nähty. Ja paloviina- ja samppanjalastissa palasi Kapteeni-Mikon Löytöretkeilijä taas ihmisten ilmoille.
Tästä sadun salaperäisestä saaresta olivat Abraham Kellonsoittaja ja professori Krusenholtz Kapteeni-Mikon johdolla käyneet hääjuomat hakemassa Anders Dryn häihin. Ja totisesti: ei ollut Ruijan rannoille vielä konsanaan komeampaa lastia purettu kuin heidän. Ulkoapäin eivät tynnyrit kyllä näyttäneet kovinkaan kehuttavilta. Olivathan vain paremmanpuoleisten tervatynnyrien näköisiä. Mutta ah, kun avasi tapin, niin levisi ympärille mitä hienoin samppanjan tuoksu. — Koko viikko oli Kapteeni-Mikon lastia purettu, ja tynnyri tynnyrin jälkeen oli vierinyt Anders Dryn makasiineihin.
Herrat tähystivät kiikarilla merelle. Siellä näkyi vuonolla kolme laivaa, jotka täysin purjein laskettivat vuonon perukkaa kohti. Jonkin ajan kuluttua heittivät laivat ankkurin vuonon pohjukassa ja laskivat purjeensa.
On, sitä näkyä ei yksikään läsnäollut unohtanut koko elämänsä aikana. Ei, vaan siitä riitti muistelemista talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille — niinkuin yleensä kaikesta, mikä koski neljättä Anders Drytä. Kolme kuunaria täynnä mitä ihmeellisimpiä tavaroita, ja yhdessä kirkko ja pesutupa! — Todellakin, pieni viisitorninen, sipulikattoinen kirkko, ja pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen.