Seuraavana päivänä tapahtui sitten juhlallinen vihkiminen Dryn kartanon yläkerran isossa salissa. Tromssan piispa itse toimitti vihkimisen eikä siitä ole mitään erikoisempaa sanottavaa, sillä se kävi käsikirjan mukaan. Abraham Kellonsoittaja veisasi vihkivirren, ja se oli niin valtavaa, että yksin armollisen rouvan kotikappalainenkin isä Leonid itki, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan koko veisuusta.
Mutta vihkimisen päätyttyä piti Tromssan piispa puheen, ja se puhe kuului näin:
— Niinkuin muinoin Saaban kuningatar saavutte te, armollinen rouva, Itämailta luoksemme. Mutta te ette ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tuo Arabian ruhtinatar, joka sai nähdä Jerusalemin pyhän kaupungin. Mitään vastaavaa ei meillä täällä Jyykeänniemellä ole — jollei ehkä ikuisen jään peittämä Jæggevarre tässä kohden mahdollisesti vedä vertoja Morian kukkulalle. Ei, me olemme vaatimatonta väkeä, jotka asumme turvekattoisissa majoissa syöden kiitollisin mielin perunamme ja merisillimme. — Mutta eräässä suhteessa olette te, armollinen rouva, sentään Saaban kuningattareen verrattava: te olette mielistynyt viisauteen valitessanne puolisoksenne Anders Dryn. Kuten muinainen Salomo pystyy hänkin puhumaan 'puista, elämistä, linnuista, matelevaisista ja kaloista' — niin, erittäinkin Jäämeren kaloista, joita hän myy sekä tukuttain että vähittäin. Viisaasta Salomosta sanotaan, että 'hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi'. Tätä ei voida tästä Jyykeänniemen Salomosta sanoa. Tietääkseni hän ei ole koskaan sepittänyt yhtään ainoata värssyä. Mutta eräässä toisessa suhteessa pitää äskeinen sana Anders Dryhyn nähden paikkansa: hänen peesiensä luku on tuhannen ja viisi — niin, enemmänkin. Eikä sekään ole suinkaan vähäksi arvattava. — Minä toivotan onnea kuningas Salomolle ja Saaban kuningattarelle!
Piispa kätteli hymyillen morsiusparia. Ja hymyilipä siinä yksi ja toinenkin. Abraham Kellonsoittajan veisuun nostattamat kyyneleet kimaltelivat vielä silmänurkissa, mutta suut hymyilivät, sillä Tromssan piispa oli puhunut niin leikkisästi. Keisarintytär niiasi piispalle, niiasi ja sanoi: 'Tössentak!' Sen verran hän jo oli oppinut ruijaa. Ja sittenkös alkoi yleinen onnittelu, kumarteleminen ja niiaaminen. Professori Krusenholtz onnitteli, Abraham Kellonsoittaja onnitteli, Kapteeni-Mikko onnitteli oikein merimiehen tavalla puristaen armollisen rouvan kättä, niin että tämä ihan tuskasta kiemurteli. Sen jälkeen onnittelivat kirkonkylän herrasväet, seudun talonpojat ja kalastajat. Ja jokainen heistä toivotti paljon hyvää ja kaunista. Viimeksi onnitteli isäntärenki Jörgen, mutta hän ei sanonut mitään. Kumarsihan vain jurosti ja hyökkäsi väkijoukkoon kuin omaa rohkeuttaan häveten.
Vihkimisen jälkeen tarjottiin juhlapäivällinen. Samppanja kuohui laseissa, ja vieraat valtasi kerrassaan oikea juhlatuuli. Pidettiin puheita, kilistettiin ja sanottiin: 'Lykke til, lykke til!' [onneksi olkoon!] — niin, oikein juhlalliseen ja ylhäiseen sävyyn. Eikä ihme, sillä olihan morsiamena keisarintytär. — Heti päivällisen jälkeen siirrettiin pöydät syrjään, ja sitten alkoivat tanssit. Vartavasten tilatut soittajat, joita oli seitsemän kappaletta, sijoitettiin salinoven yläpuolelle rakennetulle parvekkeelle. Siellä he istuivat jalat riipuksissa ja vetelivät viulua oikein hartiavoimin.
Olivatpa ne häät! Eivät muistaneet jyykeäläiset sellaisista edes uneksineensa. Suuri sali, avara kuin kirkko, oli täynnä pyöriviä pareja. Tanssi alkoi morsiamen valssilla. Itse Tromssan piispa vei keisarintyttären karkeloon. Ei kukaan olisi uskonut, että vanhalla piispalla oli niin ketterät jalat. Mutta huihai, niin hän sipsutteli keveästi ja mukavasti soittajien nykiessä:
Ah, sa rakas Augustin, Augustin, Augustin…
Hei vain! Se meni loistavasti. Piispa talutti keisarintyttären paikoilleen, mutta heti oli uusi kavaljeeri kumartamassa. Se oli Abraham Kellonsoittaja. Hän tanssi juhlallisena kuin kuningas, katsellen toisten päiden yli. Vähän kankein polvin hän pyöri, mutta se lisäsi vain hänen arvokkuuttansa. Oli kuin hän olisi ikänsä tanssinut keisarintyttärien kanssa. Katselijat valtasi ihastus. Siinä oli todellakin juhlallinen pari. Jos Abraham Kellonsoittajalla vain olisi ollut juhlapuku, olisi vaikutus ollut vielä suurenmoisempi. Mutta hän tanssi vanhoissa ruijalaisissa merimiessaappaissaan, joiden rinnalla morsiamen valkoiset tanssikengät näyttivät kovin avuttomilta. Soitto pauhasi. Viereisessä huoneessa ja pihalla virtasi samppanja ja paloviina. Puhe kävi kovaääniseksi, ja salissa oli tukalan kuuma. Mutta yhä vain pyöri Abraham Kellonsoittaja keisarintyttären kanssa. He unohtivat läsnäolijat ja tanssivat kuin olisivat olleet vain kahden koko avarassa maailmassa.
Taisipa keisarintyttären sydäntä hiukan nipistää, kun tanssi taukosi ja Abraham Kellonsoittaja saatteli hänet paikoilleen. Ehkäpä hän tunsi, että Ruijassa olisi ollut muitakin kuin Anders Dry, joiden kanssa olisi saattanut käsikädessä lähteä elämänpolkua kulkemaan. Ainakin hehkuivat hänen poskensa oudosti, ja hän katsoi kaipaavasti tuon kookkaan miehen jälkeen, joka merimiessaappaineen raivasi itselleen tietä väkijoukon lomaan.
Mutta kauan hän ei joutanut sydäntänsä tutkimaan, kun hääilon humu tempaisi hänet uudelleen mukaansa.