— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen maksaa, päivitteli hän.
— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin, — varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.
Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.
Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha, repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat paikatut päreillä.
Se oli Rauna-muorin talo.
Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.
Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.
— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä sinä nyt liikut?
— Synninretkillä… Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.
— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?