Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä omassaan.
Tämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:
— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.
— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.
Synnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta asiasta…
Aslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.
— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se tehtäisiin?
— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen luoksensa seuroissa ja tunnusta… joka poro… joka nahka.
— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.
Aslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka silmäkulmassa.