— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?
— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa, että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi… niinkuin jonkunlainen kiitosuhri… Jumalalle.
Pastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!
Hän nousi ja kiitti oikein kädestä.
— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.
— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.
Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli iloa lapinkylässä… Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti. Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera… Pitäisi vain tulla katsomaan.
Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.
Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi", mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa, joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".
Nytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut oven.