— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?
— Tietysti.
Aslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.
Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin pappa… Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa", niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että kolahti.
II.
Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia. Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli. Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies, jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon, että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan. Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.
Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse, joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän näköinen mies kerrassaan.
Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa hän huomasi viisikymmenkruunusen.
Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan ja työnsi sen papin eteen.
— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle… sellainen pieni uhri, sanoi hän, katsoen pastoria hymyillen.