Eikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis vastaamaan:
— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä asioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa kaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti sekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää. Ja niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. — Mitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.
Anni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi hämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten ovensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.
— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua vaimokseen.
Tyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä ja huokasi syvään.
— Sano, sano, mitä ajattelet, kehoitti isä.
— En minä tiedä…
— Tiedä! No onko sinulla mitään Aslakkia vastaan?
— Ei.
Se tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli synkkä.