— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos kodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.
He pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet. Hän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi valoisa taivas käydä pilveen.
Hänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa siljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä vasten.
Hän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden revontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.
— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja katseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea, mutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.
— En tiedä, vastasi hän hiljaa.
— Rakastatko toista?
Anni painoi päänsä alas ja nyppi kaulaliinansa reunaa.
— Kyllä, kuiskasi hän.
— No miksi et ota häntä?