Anni katsoi Aslakkia ja hänen silmänsä loistivat surullisina.
— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän osaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.
— Kuka se on?
— Sitä en saata sanoa.
— Rakastat herraa? Aslakin ääni oli kylmä ja kalsea.
— Älä kysy, en saata sanoa.
Tuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa, liinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin kovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun. Totisesti! Oulan Anni rakasti herraa.
— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin.
Hyvästi, Anni!
Aslak Rosto ojensi kätensä ja hänen äänensä oli katkera.
— Ei sinun silti lähteä tarvitse… Aslak katsoi häntä kummissaan.