Ulkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat keskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat olevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja viinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan lailla hiipii elon kimppuun.
Kesken kaiken aloitti joku surunvoittoisella äänellä:
— Nuoruuden aikana käy ihminen iloisin mielin elämän tietä…
— Kylläpä Antras nyt, kun rupesi manalaisten joikua, virkkoi emäntä.
— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä paimenessa joikkaa päivät kaiket.
Hetken päästä vaihtui sävel toiseen, villiin, yksitoikkoiseen:
— Voi voi voi laa laa laa luu luu luu fam fam fam huo huo huo!…
— Jopa rupesivat hukkaa! huudahti Nilsa, Annin veli.
Pojat tuntuivat olevankin laulupäällä.
— Dat i oidnu silke ige golli siste. Dat lae nu faurro atte im lae oidnam daggar dam mailmest, gost laem golggam, imge aiggo luoppat, ouddalgo jamam…