— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti piippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme nuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri apajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan. Kun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan yli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt ketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin. Minä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka itse rietas-äijä, niin yli minä tuon… Mutta arvaatte kai, että hämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain kaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei ollut ketään.
Aslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa oli jo melkein pimeä.
— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja jännityksestä.
— Tiesi jo…
— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni.
Heti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.
Miehet säpsähtivät ja Heemin vaimokin heräsi.
— Kuka se oli? kysyi Aslak Rosto. — Salkko… Hukka-Salkko nimittäin…
Aslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan rikkonut vaitioloa tuokioon.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa, istuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä olikin tärkeitä kerrottavia.