Aslak ei vastannut, vaan karahutti toisten jälkeen.
Tie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan kyökistä tuikki tuli.
Kylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie järvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.
Aslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän erillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki tuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus tulla pykällykseen?
Poromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme. Siinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli siihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku kirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen edessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.
Poliisi, iloinen, hyväntuulinen mies kääntyi katsomaan.
— Soo, kuningasko viimeisenä ajaa? nauroi hän.
— Eihän sovi meikäläisten kruununherrain edelle.
— Soo, älähän suutu, vaikka vähän leikitellään.
— Eikö isäntäsi aiokaan pykällykseen? kysyi Aslak tuokion kuluttua.