— Jaa nimismies? En tiedä. Hänellä taitaa olla muita hommia.
Keskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt jälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet jäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat naskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin saaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin porojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu lähes puoli penikulmaa.
Taas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä alkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden juoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki aluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti muutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien ja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun matalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin koivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana urana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.
Etupäästä rupesi kuulumaan laulua:
— Voi kaimaa, voi kaimaa, kun laskee 'kuin tulisäkene' Salangin pienestä solasta… 'Mikä Jumalan varjelus piti olla, kun ei itseänsä loukannut'
lauloi karhea ääni.
— Kuka siellä laulaa? kysyi Aslak edessäajavalta Niila Skummilta.
— Kuulostaa Taapa-Tuomaan ääneltä.
Laulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia lentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat "kopeekkojaan", varoitellen toisiaan.
Hetken kuluttua alkoi toinen ääni: