Tuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja poro poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden vetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat, hikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.
— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut nulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut, kuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi eläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse. Poro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava jauhosäkki.
Heittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja kymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat isolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne laudankappaleilleen.
— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan merkitsijäin ohi.
— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin.
Hei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.
Mikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa oli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki oikealta.
— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta onhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.
— Katsohan tarkkaan vain, että tunnet omasi, ivaili Aslak.
Poliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää.
— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos leikkaus olisi viimesyksyinen.