Aslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle uhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.
– Hyvin sopivat, nauroi poroisäntä.
— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan kalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa eleitä.
— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs ole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin vuoksi näitä koettelen… leikin päältä vain…
Aslak helisytti kalvosiaan Salkon nenän alla.
— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja kalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.
— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea avaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja ääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet käsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.
— Jospa annettaisiin niiden ollakin, lausui poliisi ja ääni vavahti hiukan.
— Mitä kujeilet? Olla? Minkävuoksi? — Otahan avain vain.
— Poliisilta on jäänyt avain kotia, rähähti Salkko Hukka nauramaan.