XVI.
Vanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin virkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä vastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski toiss'iltaista vangitsemista.
— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran näköinen mies.
Se oli pappi, joka näin katkaisi vaitiolon.
— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty, vaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!
Kirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja katsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.
— Isä vainaja oli aivan kamala. Kyllähän pappa sen tietää.
— No joo. Se on kyllä totta.
Oltiin taas hetkinen vaiti ja tupakoitiin.
— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken päästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin ainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa huudossa viime aikoina.