Nuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon tuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu valeli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.
Pikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja ahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta siitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon. Siellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät vuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja ne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot yhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne ajelivat toisiaan nopeina kuin salamat.
Se oli joulustaalon väkeä.
— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka tyttönen.
— On kyllä.
— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten kihotesssa silmiin.
— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran kävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt lämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt ja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano. Mutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön kodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se tulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja tuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että olkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula vesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.
Lapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui yhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.
Isä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi kyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.
— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole hyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.