Lapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen muistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut kiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.
— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka oli vaieten kuunnellut toisten puhetta.
— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja ihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.
— Iakka on muistellut, että porot ovat suurisarvisia, tiesi Nilsa.
— Niin, Iakka on siellä käynyt.
— Ensi talvena käyn minäkin, jos judamme [kuljemme] lähempää.
Nilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään näköisenä sisaruksiaan.
— Aedne, kerro meille joulustaalosta, pyysi Jussa, keskimäinen.
Äiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi. Vai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita. Sairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa elämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla ahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli olevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina vaan askartelemassa mielikuvituksessaan.
— Mutta jos Lasse pelkää?