— Aedne, kerro nyt, pyysi Jussa.
— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi isäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan kirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos, että hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä ajattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman jängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle kiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää, huomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret, elottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo oli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä päällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka oli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo myssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee saaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa erehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut varalta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä ja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa vaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin ensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä takaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi myssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli jo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena maahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi hän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle suunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät lähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo heitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen, poroineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle kuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä kivet vieläkin nähtävinä.
Äiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä Oulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla tehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa alle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on, sanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille, jotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi ammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs pataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat syöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa kiinni.
Äiti Marialta jäi keiton ammennus kesken.
— Kukahan sieltä ajaa?
Isä Oula kopisti piippunsa ja kömpi oviaukolle.
— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.
Pikku Lasse rupesi itkemään.
— Taalo tulee! vikisi hän ja ryömi äidin luo.
— Yksinäinen vaimo sieltä ajaa, ilmoitti Oula Sarre ja kömpi ulos.
Koirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta saattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.