— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.
— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä läikähti jotakin kovaa.
— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen, mutta en myy hinnalla en millään.
— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.
Aslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.
— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?
Nimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!
— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!
Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi oven auki ja astui pää pystyssä ulos.
Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto, muistaa sen, totisesti muistaakin.