Salkko Hukka hyppäsi ahkioonsa ja laski mäenrinnettä alas.
50
Hyvä on! huusi hän. Kyllä Kortsa-äijä siitä selvän ottaa!
Aslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin pihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus, kuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua sukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä, Lainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti pahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta sitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten tunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa merilappalaisten almuista, joita nämä hänelle "uhrasivat". Ja voimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak kuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi vanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran ilmisaanti.
Hän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut oloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon pihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella valmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku tenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa alttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi ollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta siinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko Hukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai rangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen ahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, "verotti" Salkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se oli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut yhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli ensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut "kuolleeseen tavaraan". Hän oli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin poroja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se oli hänestäkin aina ollut "rappeutumisen merkki". Ja nyt oli hänen itsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!
Aslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat häneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin takaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa kuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että kun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa käsiään "kuolleeseen tavaraan". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi, ennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut hänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt vanhan Kortsan kosto!
Aslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia, osa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen monivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui harmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli kirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti kerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven päälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen puhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili lieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi venäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä lattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.
Vanhus piti pienen välipään, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen:
— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa, eivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun Joonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla… Siinä makaavat, eivätkä ajattele sieluaan.
— Miten se nukkuva ajattelee? murahti isäntärenki pöydän päästä.