— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti suruton… Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka ajattele, kun nukkuu — hengellistä unta.
— Mutta eikö Rosto tarkoittanut noita nukkuvia tuossa?
– Niin, heitäpä, heitä juuri… nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta sitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken puheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.
– Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun kuuluu? kivahti eukko.
– Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet varastettua tavaraa…
– Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista parannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit viisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa kolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet aamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että hukatkin kauhistuivat.
– Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen vanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.
Vanhus kopisti porot piipustaan ja katseli eukkoa läpitunkevasti.
Aslak oli kaivanut eväänsä esillä.
— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen äänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna ihmisten olla rauhassa.