Aslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se oli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä ikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.
Aslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen kyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä saarnamiehen pöytää.
— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että kaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.
— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle sijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.
— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia. joka pakoittaa minut lähtemään.
Hän astui isänsä luo ja veti hänet puoliväkisin eteiseen.
— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje yhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän tavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.
Vanhus änkytti jotakin, mutta Aslak ei joutanut kuulemaan, vaan riensi ulos.
Sisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään sanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:
Ah kuinka taivaan valtakunta
on halpa monen silmissä!…