… Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin taloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen valtakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua… Ehkä sitten vanhana, niinkuin isäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli isäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio poronvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja veisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin sellainen.
Taivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo toiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko ja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta heidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston. Niinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt! Ei! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei vielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.
* * * * *
Puolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen ensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden vetämään etelää kohti.
Aslak Rosto oli aloittanut kostoretkensä.
V.
Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä saavuttavansa tihutyöntekijät.
Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä. Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.
— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —
Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.
— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat polkeneet pehmeään lumeen.