Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No pojat! Annamme hurista taas!

Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset! Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat, niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä. Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!

Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —

Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie. Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä… Taas loivempaa rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa, — ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.

Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.

Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja riisuivat poronsa.

— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut, sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan, se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].

Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat matkan päämäärässä.

— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi
Piera.

— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan…