Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi ajane… Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.
Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.
Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.
— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset yösijoiltaan.
— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.
— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi
Piera.
— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana
Ruijaan lähtenytkään.
— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.
— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.
— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.