— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!
— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.
— Valekristitty!
Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.
Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä. Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.
Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää oli takakenossa, vähän kallellaan.
— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme kaikki—kaikkivaltias…"
— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.
Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja virkkoi haukotellen:
— Päivää… mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.