Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.
— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.
Poika nosti pannun syrjään.
— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitä
Aslakkia.
Poika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.
— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo… Ja sitten vielä kotona Vilggis ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.
— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?
— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe ja
Ränni.
— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?
— Niin… ja Tösselin.