— Katso sinä… yritti vanhus jälleen, mutta Aslak keskeytti hänet töykeästi, työntäen keittokupin hänen eteensä:
— Ole houraamatta ja syö! sanoi hän harmistuneella äänellä. — Ei pappi jaksa kuulla sinun puheitasi.
Pastori katsahti häneen kummastuneena ja yritti sanoa jotakin, mutta nähtyään Aslakin tylyt kasvot hän vaikeni ja jatkoi äänetönnä syöntiään.
Aterian päätyttyä kömpi Aslak ulos ja kuului hetken päästä ähkivän
Ruijan-raitojen kimpussa.
Pastori meni myös ulos. Taivas oli pilvetön ja tähdet kimaltelivat kylmän kirkkaina. Kota oli koivurisukon laidassa, pienen mäennyppylän katveessa. Sen edustalta aukeni luminen, pimeänkattama maisema, jossa siellä täällä häämöitti tummia täpliä: vaivaiskoivupensaikolta. Etempänä oli musta vyöhyke, joka reunusti hämyistä aukeaa. Siellä oli metsä.
Aslak purki muuatta ahkiota, kun pastori tuli hänen luoksensa.
— Ei olisi pitänyt vanhusta keskeyttää.
— Mitäpä hänen tarvitsee aina siitä uskostaan…
— No mutta jos hän nyt kerran on siinä sydämellään kiinni…
— Mitä joutavia! — Aslak teki kädellään torjuvan liikkeen.