Niila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen, sillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen asemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni Kummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista vuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma sopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum olisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.
Hän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen vuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan niin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.
Hän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä huhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen: Milloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.
Niila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein säännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen lähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi mukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa, sekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla. Samoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu Lainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät siis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin Aslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia "paimentamaan paremmin", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan. Niinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot joutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja oli päättänyt kostaa.
Niila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa. Siinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle. Aslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä olevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä varten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli "konttuureihin". Aslak Rosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli joutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli liiaksi naapurien merkkien kaltainen.
Niila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota hän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli luvannutkin, mutta sitten peruuttanut.
Niilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston merkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi. Suopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen tuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.
— Hei, vanhan äijän kirkkohärkä! huudettiin elon toiselta laidalta.
Siellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun suopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.
— Otetaanko vanhan kirkkohärkää? huusivat pojat.