— Niin vain… mutta kirkkohärän olisit saanut…
— Kirkkohärän… lempo, sinun kirkkohärkäsi!… Niinkuin ei olisi muita poroja enää…
Vanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen puhetuulikin oli hävinnyt.
— Oli niin mieluinen, lausahti hän hetkisen kuluttua kuin itsekseen.
— Mieluin…!
Aslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja virkkoi tuokion mentyä:
— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle… poro kuin poro… Eikä taida kauan viipyäkään…
— Mitä tarkoitat?
— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa minun vuoroni tulla… Siltä tuntuu.
Aslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime aikoina.