— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto hetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus pitäisi tehdä.
— Oletko itse ajatellut nuorena?
Vanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika tiesi, millainen hän oli ollut.
— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus synti on… tiedän, tiedän.
— Taisit varastaa paljonkin…?
Vanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä leimusivat.
— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli entinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla olevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian myöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.
Aslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta halua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen hymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi vanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi antamatta.
— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja hypähti pystyyn.
Rengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähän
hajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa.
Niitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käski
Pieran koota elon ja ajaa laitumelle.