Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle. Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?
Ovatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?
Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.
Se on ihminen, elävä ihminen
Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan. Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti asettautua sitä väijymään.
Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.
Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan pajupensaikkojen kupeita.
Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena. Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.
Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella. Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.
Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.